Voihan tykkylumi

Tämä kulunut talvi on ollut Saariselällä varsinainen tykkylumitalvi. En edes muista milloin viimeksi tykkylunta olisi ollut näin paljon, ja että tykkylumikausi olisi kestänyt näin kauan.

Saariselän lumista maisemaa 4.2.2015

Ilmatieteenlaitos osaa kertoa tykkylumen syntymisestä seuraavaa:

Tykyn syntymiseksi vaaditaan:

1. Suuri määrä ilmassa olevaa kosteutta, yleensä sumua ja sumupilveä, joka ulottuu ylempänä maastossa olevaan puustoon ja
2. fysikaalinen tarttumismekanismi, joka kiinnittää veden puustoon.

Ilmeisesti olosuhteet tykyn syntymiseen ovat olleet tänä vuonna jotenkin optimaaliset, sillä tykkylunta on todentotta ollut. Luonnonlumi tuli Saariselälle loka-marraskuussa, ja siitä asti lunta on puihin kertynyt. Vaikka välillä on ollut lauhempia päiviä ja tuullutkin on oikein urakalla, ei lumi ole pudonnut puista missään vaiheessa.

Tänä talvena puilla on ollut painava lumitaakka kannettavaksi!

Tykkylunta on ollut meillä ja ilmeisesti muuallakin Pohjois-Lapissa sen verran paljon, että se sai jo huomiota valtakunnallisessa uutislähetyksessäkin joku aika sitten. Muistan meteorologin todenneen, että Lappiin sataa lähipäivinäkin lisää tykkylunta. Lausahdus nauratti minua silloin ja naurattaa edelleen.

Minkähänlainen on se tykkylumisade? Olen kuullut sanottavat, että sataa rakeita, lumihiutaleita, nuoskalunta, vitilunta, jalkarättiä, räntää jne.. Mutta että tykkylunta?!? Millainen lumisade se sellainen sitten on? Jos kyseessä on kiinteä jopa jäinen, ison miehen sylin kokoinen lumiköntti, niin sen sateen aikaan en haluaisi olla ulkona.. :)

Kulkijoille ja etenkin ulkomaalaisille turisteillehan tykkylumi on mahtava asia, koska se saa maiseman näyttämään satumaisen kauniilta. Toisaalta puiden alla liikkuessa kannattaa olla varuillaankin, sillä yhden ison puun lumitaakka on helposti satoja jollei jopa tuhansia kiloja painava. Sitä lumikasaa ei olisi kiva saada niskaansa..

Saariselän talven ihmemaa

Maisemasta näkee jo, että painava lumi tekee myös tuhojaan metsässä. Ohuemmat koivut ja männyt ovat taipuneet lumen painosta aivan maata vasten. Isommista puista on pudonnut jättimäisiä oksia, ja monista kynttiläkuusista on katkennut latvat. Onpa kokonaisia puita kaatunut tai katkennutkin lumen painosta.

Pienille eläimille maata vasten makaavat oksat ja puiden rungot ovat tarjonneet suojaa ja pesäkoloja. Maata vasten makaavien puiden välillä kulkee metsäkanalintujen, jänisten, oravien ja lumikoiden jälkiä. Mahtaa niillä olla hieno labyrintti, jossa lepäillä ja ruokailla!

Kevät ja kesä vasta näyttää millaisia tuhoja tykkylumi on puustoon saanut aikaan. Jo nyt osaa sanoa, että paljon puita on katkennut, mutta osa vaurioituneista puistakin varmasti jatkaa kasvuaan kesällä. Kyllä luonto korjaa.. :)

Joillekin puille taakka on käynyt liian painavaksi talven mittaan

Itse olen kyllä nauttinut tästä kaamoksen ja tykkylumen ajasta. Kaamoksen pastellinsävyinen väriloisto, revontulet ja kuun valo ovat maalanneet postikorttimaiseman mielettömän kauniiksi! Nyt kaamos on jo ohi, ja aurinko nousee jälleen. Toivottavasti lumi pysyy puissa vielä pitkään, sillä odotan jo aurinkoisia kevätpäiviä, jolloin tunturit ja metsät ovat ehkä kauneimmillaan!

Kevättä kohti mennään!

Tiina

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Tietoa tykkylumesta - Ilmatieteenlaitos
Ilmatieteenlaitoksen sääennuste Saariselälle
Forecan sääennuste Saariselälle
Vapaata majoitus Saariselällä
Saariselän latutilanne
Reaaliaikainen latutilapalvelu
Vinkkejä retkeilyyn Saariselällä

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta

"Tilanne" 1960-luvulla

Ryhdyin tutustumaan Saariselän alueeseen laajemmin vuonna 1961. Aiheeseen olin tutustunut ennakkoon lähinnä kirjallisuudesta. Samuli Paulaharjun Sompio, K. M. Walleniuksen Ihmismetästäjiä ja Erämiehiä -teos sekä Kullervo Kemppisen Lumikuru antoivat pohjatietoa ja Lumikuru auttoi myös kartanluvussa.

 

Retkeilijällä oli tarjolla kovin kehnot kartat alkuun. Tavallinen pulliainen sai tyytyä ns. taloudelliseen karttaan 1:100 000, jonka anti oli hädin tuskin karttaluonnoksen veroinen. Siinä oli pahoja virheitäkin. Imatran lapinkävijät olivat tehneet kylläkin omaa tarvettaan varten kohtuullisen kartan, mutta sen sain käsiini vasta vuonna 1967. Sitä ennen oli jo saatavana ensimmäisen polven topografikarttoja.

 

Alueeseen tutustumista helpotti se periaate, että kuljin selänteeltä selänteelle ja huipulta huipulle. Lakimailta sai hyvän yleiskäsityksen mitä oli missäkin ja hyvänä apuna oli kiikari, jolla laakson vastarinteeltä pääsi näkemään, mistä kannattaa taas sillä puolella kavuta.

 

Kämppäverkostoa synnytettiin vasta 1960-luvun puolivälistä alkaen eikä tietenkään polkuja ollut alueella nimeksikään. Niistä useimmat olivat syntyneet läntisille lähialueille esimerkiksi Suomujokivarteen. Muuallakin oli toki polkuja, mutta useimmissa tapauksissa nämä pätkät olivat porojen aikaansaamia.

 

 

 

Tuiskukurun reunaa ihmettelemässä

 

Ensimmäinen kuva on vuodelta 1961, jolloin nelihenkisen kaveriporukan kanssa olimme liikkeellä. Kurkistelimme ensikerran Tuiskukurun länsirinteeltä etsien sopivaa alaspääsykohtaa.

 

Tällaisissa puitteissa kulkija sai kokea todellista löytöretkeilijän iloa, sillä koskaan ei tiennyt, millainen näkymä kulloisenkin harjanteen takaa leviää.

 

Lisääntyvä retkeily alkoi jättää nopeasti jälkiä, sillä useat kulkijat tahtoivat rakentaa "omia" nuotio- ja leiripaikkojaan. Niitä oli kertynyt puiston perustamiseen mennessä alueelle varmaan satoja ellei peräti tuhansia. Paljon oli jossain tapauksissa nähty vaivaakin. Erityisesti mieleeni on jäänyt Sotavaarajoen putouksille tehty "oksakalusto". Siinä oli suunnittelija nähnyt vaivaa ja tekijällä oli ollut "silmää".

 

Kovin kaukana tästä tulipaikasta ei ollut Suomujoen varteen rakennettu laavu, jossa melkoinen männynrunko oli katkaistu parin metrin korkeudelta, kannosta oli tehty jonkinlainen totemipaalu ja sen kylkeen sitten laavu. Kuten oheisesta kesäkuisena yönä otetusta kuvasta näkyy, niin kirveellä on tehty työtä kauan ja hartaasti.

Suomujoen varren laavu, jonka tekoon on selvästi nähty vaivaa

 

Laavun tekijää en tiedä, mutta paljon ei taida mennä vikaan, jos arvelee kuvan veistäjien olleen nuorehkoja miespuolisia kansalaisia, ei välttämättä Ateneumin opiskelijakuntaan kuuluvia. Kämppäverkosto oli harvanlainen ja pääosin yksityisten retkeily-yhdistysten aikaansaamia. Olen aina ihaillut imatralaisten aikaansaannosta Muorravaarakassa, aikana, jolloin yleensä kaikki tehtiin hartiapankkivoimin, unohtamatta Susi-Pesän rakentajia ja muita ahertajia. Luirojärven Rajankämppähän siirrettiin nykyiselle paikalleen Luusuanvaaran rinteeltä, ja nykyään se on varsin hyvässä kunnossa. Mahtaneeko alakuvasta monikaan tunnistaa sitä vuoden 1966 kuosista?

Luirojärven Rajankämppä

 

Kulkijat pitivät pitkään aluetta hyvässä kunnossa. Avoimet kämpät siistittiin tip top -kuntoon ja ympäristöä ei roskattu lukemattomista nuotiopaikoista huolimatta. Varsinaisista vaeltajista erottui tässä mielessä kielteisesti kylläkin pari ryhmää, joita en aio nimetä. Sotkuisesta asennosta siihen aikaan tiesi kuka siinä oli aikaansa kuluttanut. Tilanne on heidän osaltaan nykypäivänä korjaantunut, mutta yleisesti jo 1970-luvulta alkaen välinpitämätön suhtautuminen on korostunut. Tarvitaan kyllä monenlaisia palveluita, mutta omasvastuu tuntuu suuresti laskeneen.

 

Jokunen vuosi takaperin lopettelin vaellustani Kotakönkään laavun kautta. Joukko nuoria vihaisia miehiä oli purkanut tuntojaan laavun "kämppäkirjaan". Laavu oli merkitty heidän mielestään karttaan väärään paikkaan ha sitä oli pitänyt tarpeettomasti etsiskellä. "Sitä paitsi, olisiko se nyt liikaa vaadittu, että puisto olisi pannut alueelle selviä opasteviittoja..." Keräsin muovipussillisen mato- ynnä muita säilykepurkkeja lähtiessäni laavulta. Olisivatkohan ne kulkeutuneet jo aikaisemmin, jos olisi ollut niitä viittoja - mene tiedä

Heikki Yrjänäinen

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Urho Kekkosen kansallispuisto
Saariselkä Treklife
Vapaata majoitus Saariselällä
Treklife Facebookissa