Sepon muistelmia

Mietteitä moottorikelkkailusta

- Se joka on moottorikelkan keksinyt, olisi pitänyt jo lapsena kehtoon kuristaa!

Näin ärisi Marja-Kassu joskus seisemänkymmenluvulla Peskihaaran kämpällä. Vanhaa ahmanpyytäjää ärsytti kairan kadonnut rauha, joka paikkaan ilmestyneet kelkanjäljet... ja kai saamatta jääneet tapporahatkin.

Oli miten oli, tosiasia lienee kuitenkin on, että juuri moottorikelkka on eniten muuttanut ihmisen suhdetta talviseen erämaahan. Entiset päivämatkat ovat supistuneet tunteihin, kairat ovat kutistuneet ja käsivoimat vaihtuneet äriseviin hevosvoimiin.

No, pajurekiaikaan ei taida olla paluuta. Moottorikelkka on oiva peli niin työhön kuin vapaa-aikaankin – kunhan sitä käytetään oikein. Joskus kuitenkin tulee mieleen, ettei kelkkojen kehitys, säännöt ja käytännöt oikein ole pysyneet samalla viivalla.

Työkäyttö on ok, suurin osa safareista ja reittikelkkailusta samaten. Vanhaa “rappunokka-okkelin” miestä kuitenkin on alkanut oikein tosissaan jurppia nämä nykyajan “moottoriurheilijat”. Mihinkään ei olla menossa, mitään järkevää syytä ajolle ei ole, sen kun rällätään paikasta toiseen ja kaivatetaan kaikki rinteet mustalle muralle.

Tuntuu, että tältä porukalta puuttuu täydellisesti niin luonnon kuin myös toisten ihmisten kunnioitus, samoin kuin alkeellisetkin erätaidot. Kun ensin on huudatettu eksyksissä tankit tyhjiksi, soitetaan pelastushelikopteri apuun. Voi aikoja ja voi ennen kaikkea näitä niin sanottuja miehiä!

Täällä pohjoisessa on tapana päivitellä turistien holtitonta ajoa, mutta kyllä totuus on se, että pahimmat sääntöjen rikkojat löytyvät kotijoukoista. Ylä-Lapin vapaa moottorikelkkailuoikeus on käsitetty täysin väärin – tai ei ole käsitetty ollenkaan. Kuitenkin siinä lupalapussa luetellaan tarkasti mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Loppu-ukaasina mainitaan, että lupaehtojen rikkomisesta seuraa välittömästi luvan peruutus. Lisäksi lupa koskee vain valtionmaita, yksityismailla ei ilman lupaa saa ajaa metriäkään.

Miten on, voitaisiinko sopia, että jatkossa jokainen miettii hiukan omaa käyttäytymistään? Mitä jos reiteillä ajettaisiin kohtuullista vauhtia toiset kulkijat huomioiden? Entä jos rinteiden “kunkut” ja umpilumen ryöpyttäjät hakeutuisivat sinne missä heistä on vähiten haittaa. Luvallistahan tuommoinen rälläys ei ole missään, mutta jätettäisiinkö edes lain voimin perustetut erämaa-alueet rauhaan.

Mielensäpahoittaja,
Seppo Saraspää

Sepon muistelmia:

Muistoja pohjolasta

Seitsemänkymmenluvulla, kun UKK-puistosta vasta taisteltiin, matkailupalvelut Savukoskella rajoittuivat oikeastaan vain Martin lossilta pohjoiseen johtavaan kuoppaiseen metsäautotiehen ja kuuluisaan Tulppion tiskoon. Niistä ensinmainitusta huolehti – miten huolehti – Metsähallitus ja jälkimmäisestä yksityinen yrittäjä.

Nyt kun seudun yllä makaa raskaana Soklin varjo, lienee lupa muutamaan muisteloon noilta enemmän tai vähemmän hilpeiltä vuosilta:

Oli heinäkuun alku ja poromiesten Hiace-tokka oli pölähtänyt Tulppioon. Vasanmerkitys oli alkamassa. Nuotiotulet savusivat kankaalla, umpilaavut ja teltat reunustivat lentokenttää, miestä tuli ja meni.

Kaiken keskellä seisoskeli jokunen harva turisti silmät ihmetyksestä ymmyrkäisenä. Rannassa lämpeni sauna vuorokauden ympäriinsä ja sisällä tiskossa läikehti laseissa kullanhohtoinen keppana.

Ja jyhkeänä kurolauluna jylisi Lokka Ollin sanoittama: Naltioon, Naltioon...
Ehkä kaikki eivät kuitenkaan kuuluneet kuorolaulun ihailijoihin. Sattui nimittäin niin, että eräs turistipoika tunki lanttejaan nurkassa seisovan jugeboksin kitaan. Kone lonksutti aikansa ja viimein Muskan Häämuistojen valssi rävähti soimaan.

Silloin tiskin takaa astui esiin paikan isäntä Eikka. Hän nykäisi töpselin seinästä kesken kappaleen, laski sitten kätensä lempeästi turistin olkapäälle ja sanoi oikein sievästi:
 - Älä nyt viitsi soittaa, kun pojat laulaa!

Eikka saattoi toisinaan suhtautua baarinpitoon lapinmiehen rennolla suurpiirteisyydellä. Paikan emäntä Anneli sen sijaan oli hömäkkä ja tomera nainen. Siitä huolimatta tai sen takia hän oli myös aina yhtä iloinen ja palvelualtis. Kuri oli tiukkaa, mutta reilua, eikä kukaan rohjennut nousta sitä vastustamaan.

Sattui kuitenkin kerran, että emännällä oli asioita hoidettavana kirkolla. Takaisin hän ehtisi vasta seuraavaksi aamuksi. Lähtiäisiksi Eikka sai kuunnella vannotukset siitä, että baarin ovi napsautetaan lukkoon tasan kello yhdeksän illalla. Asia tuli selväksi, ja pölypilveä perässään vetävä Mersu katosi sillan yli Lattunan suuntaan.

Aamusella emäntä palasi ja nykäisi ulko-ovea. Lukossa oli. Hän kaivoi avaimen esiin, avasi oven ja astui... suoraan eilisestä illasta jatkuneeseen iloiseen pöminään.

Jälkeenpäin poromies Teuvo äimisteli:
 - Ja siitä viitti suuttua! Luulis, että on helppo alkaa baarinpitoon, kun on asiakkaat valmiina paikalla.
 
Mukana pömissyt,

Seppo Saraspää

Kevättä rinnassa

Kyllä aika kuluu hurjan nopeaa. Nippelitietona mainittakoon, että päivä on jo Saariselällä pidempi kuin Napapiirin eteläpuolella. Kohta meillä paistaakin ihana kevät aurinko jo aamusta iltaan!

Tuntuu hassulta, että Etelä-Suomessa jo tunnutaan kovasti odottavan kesää näin helmikuussa.. Meillä kun on vasta hienoimmat kevätkelit edessä päin! Lumisateisena päivänä eksyin selailemaan viime kevään hiihtokuvia, ja kylläpä iskikin jo melkoinen kevään odotus!

Kaikki nämä kuvat ovat viime huhti-toukokuun retkiltä. Tämä yllä oleva kuva on Onninjäljeltä, ja se on otettu joskus huhtikuun loppupuolella.

Tämä alempi kuva on otettu samoihin aikoihin kuin ylempikin, ja tämä on otettu Ahopäältä. Viime keväänä kelit jatkuivat varsin talvisina aina huhtikuun loppuun saakka. Pääsiäisen aikoihin oli pari lauhempaa päivää, mutta loppukuu oli pakkaskelejä.

Rumakuru kevätasussaan.

Saariselän latuhuolto päättyy vapun jälkeisenä viikonloppuna. Kelit eivät kuitenkaan useinkaan lopu niin aikaisin. Viime vuonna suuriin hauskuus oikeastaan alkoikin vasta vapun jälkeen.

Parin oikein lauhan päivän jälkeen tuli pitkä ja aurinkoinen pakkaspäivien jakso. Kivikova hankikanto kesti päivä toisensa jälkeen. Suksilla pääsi hiihtämään ihan mihin halusi ja hangen pinta oli superliukas! Tämän paremmaksi hiihtämisen riemu ei tule! :)

Uskoisitteko, että nämä kuvat on otettu 14.5.2014?

Keväisillä hiihtolenkeillä saattaa törmätä riekkoihin, jotka ovat jo vaihtamassa valkoista talvipukuaan ruskeaan kesäasuun. Saattaapa retkellä törmätä myös soitimella oleviin metsoihin..

Ihana kun päivä pitenee ja kelit lämpenee. Edessä on vielä monta kuukautta aurinkoisia hiihtolenkkejä Saariselän tuntureilla!

Tiina Idström

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Saariselän sääennuste - Ilmatieteenlaitos
Saariselän sääennuste - Foreca
Vapaata majoitusta Saariselällä
Treklife reitit
Vinkkejä hiihtoon

Voihan tykkylumi

Tämä kulunut talvi on ollut Saariselällä varsinainen tykkylumitalvi. En edes muista milloin viimeksi tykkylunta olisi ollut näin paljon, ja että tykkylumikausi olisi kestänyt näin kauan.

Saariselän lumista maisemaa 4.2.2015

Ilmatieteenlaitos osaa kertoa tykkylumen syntymisestä seuraavaa:

Tykyn syntymiseksi vaaditaan:

1. Suuri määrä ilmassa olevaa kosteutta, yleensä sumua ja sumupilveä, joka ulottuu ylempänä maastossa olevaan puustoon ja
2. fysikaalinen tarttumismekanismi, joka kiinnittää veden puustoon.

Ilmeisesti olosuhteet tykyn syntymiseen ovat olleet tänä vuonna jotenkin optimaaliset, sillä tykkylunta on todentotta ollut. Luonnonlumi tuli Saariselälle loka-marraskuussa, ja siitä asti lunta on puihin kertynyt. Vaikka välillä on ollut lauhempia päiviä ja tuullutkin on oikein urakalla, ei lumi ole pudonnut puista missään vaiheessa.

Tänä talvena puilla on ollut painava lumitaakka kannettavaksi!

Tykkylunta on ollut meillä ja ilmeisesti muuallakin Pohjois-Lapissa sen verran paljon, että se sai jo huomiota valtakunnallisessa uutislähetyksessäkin joku aika sitten. Muistan meteorologin todenneen, että Lappiin sataa lähipäivinäkin lisää tykkylunta. Lausahdus nauratti minua silloin ja naurattaa edelleen.

Minkähänlainen on se tykkylumisade? Olen kuullut sanottavat, että sataa rakeita, lumihiutaleita, nuoskalunta, vitilunta, jalkarättiä, räntää jne.. Mutta että tykkylunta?!? Millainen lumisade se sellainen sitten on? Jos kyseessä on kiinteä jopa jäinen, ison miehen sylin kokoinen lumiköntti, niin sen sateen aikaan en haluaisi olla ulkona.. :)

Kulkijoille ja etenkin ulkomaalaisille turisteillehan tykkylumi on mahtava asia, koska se saa maiseman näyttämään satumaisen kauniilta. Toisaalta puiden alla liikkuessa kannattaa olla varuillaankin, sillä yhden ison puun lumitaakka on helposti satoja jollei jopa tuhansia kiloja painava. Sitä lumikasaa ei olisi kiva saada niskaansa..

Saariselän talven ihmemaa

Maisemasta näkee jo, että painava lumi tekee myös tuhojaan metsässä. Ohuemmat koivut ja männyt ovat taipuneet lumen painosta aivan maata vasten. Isommista puista on pudonnut jättimäisiä oksia, ja monista kynttiläkuusista on katkennut latvat. Onpa kokonaisia puita kaatunut tai katkennutkin lumen painosta.

Pienille eläimille maata vasten makaavat oksat ja puiden rungot ovat tarjonneet suojaa ja pesäkoloja. Maata vasten makaavien puiden välillä kulkee metsäkanalintujen, jänisten, oravien ja lumikoiden jälkiä. Mahtaa niillä olla hieno labyrintti, jossa lepäillä ja ruokailla!

Kevät ja kesä vasta näyttää millaisia tuhoja tykkylumi on puustoon saanut aikaan. Jo nyt osaa sanoa, että paljon puita on katkennut, mutta osa vaurioituneista puistakin varmasti jatkaa kasvuaan kesällä. Kyllä luonto korjaa.. :)

Joillekin puille taakka on käynyt liian painavaksi talven mittaan

Itse olen kyllä nauttinut tästä kaamoksen ja tykkylumen ajasta. Kaamoksen pastellinsävyinen väriloisto, revontulet ja kuun valo ovat maalanneet postikorttimaiseman mielettömän kauniiksi! Nyt kaamos on jo ohi, ja aurinko nousee jälleen. Toivottavasti lumi pysyy puissa vielä pitkään, sillä odotan jo aurinkoisia kevätpäiviä, jolloin tunturit ja metsät ovat ehkä kauneimmillaan!

Kevättä kohti mennään!

Tiina

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Tietoa tykkylumesta - Ilmatieteenlaitos
Ilmatieteenlaitoksen sääennuste Saariselälle
Forecan sääennuste Saariselälle
Vapaata majoitus Saariselällä
Saariselän latutilanne
Reaaliaikainen latutilapalvelu
Vinkkejä retkeilyyn Saariselällä

Kuutamohiihtoa

Yksi talven kohokohtia on öinen kuutamohiihto.

Täysikuun aika on paras, mutta jo heti puolenkuun jälkeen valo riittää metsässä kulkemiseen. Sen sijaan jo muutama päivä täydenkuun jälkeen illat pimenevät ja kuu on vain matalalla metsän yllä riippuva keltainen lätyskä, joka ei valaise enää juuri ollenkaan.

 

Kuutamoiltana varataan lämmintä päälle ja miksei termospulloonkin. Kaiken varalta on hyvä ottaa mukaan myös otsalamppu. Kuun mennessä pilveen sen apu voi olla tarpeen.
Suksiksi sopivat parhaiten hiukan tavallista pitemmät ja leveämmät metsä- tai tunturisukset.

 

 

 

Huolletuilla ja höylätyillä väylillä – luonnollisesti valaistuksen ulottumattomissa – pärjää myös tavanomaisilla latusuksilla. Rohkeasti hiihdetään ulos katuvalojen loisteesta. Kovin kauas ei tarvitse mennä. Heti kun keinovalojen loisto ja vilkutus katoaa, eteen aukenee aivan uusi maailma. Ihmeen nopeasti silmät tottuvat kuutamon kuulakkaaseen, himmeään valoon.

 

 

Kuinka kaunis ja salaperäinen metsä nyt onkaan. Lumen peittämät puut, kivet, kannot  ja koko luonto on vapautunut ääriviivojen rajallisuudesta. Tummat varjot leikkaavat hangen valkoisuutta, metsän muodot ja pinnat sulavat yhteen, erkanevat ja syntyvät uudelleen. Jopa tuttu, päivällä niin arkinen maisema saa uuden satumaisen hohteen.

Hiihtäjä etenee hiljalleen pehmeässä lumessa. Aistit valpastuvat, aika menettää merkityksensä – metsä liikkuu lähemmäs, astuu vierelle ja antaa kulkijalle käsipäivää.

 

Jokaisen suomalaisen olisi päästävä ainakin kerran elämässään hiihtämään yksin kuutamoiseen metsään.

 

Kuu-ukko

Seppo Saraspää

 

Linkkejä:

Saariselkä Treklife

Treklife-reitit

Tietoa hiihdosta

Saariselän sää

Vapaata majoitusta Saariselällä

 

Aikamatka Saariselän hiihdon aikojen alkuun

Täällä Saariselällä on jo näin joulukuun alussa talvi pitkällä. Lunta on yli 40cm ja hiihtämäänkin pääsee huollettuja latuja pitkin mukavasti.

Itselläni on ollut jo pitkään haaveena hankkia kunnolliset metsäsukset. Tänä vuonna vihdoin ja viimein toteutin haaveeni, ja pari viikkoa sitten kotiin saapui upouudet Peltosen Metsä-sukset ja umpihankihiihtoon tarkoitetut sauvat. Ihan täysin perinteistä mallia nämä sukset eivät enää ole, vaan perinteisten "hiirenloukkusiteiden" sijaan suksissa on ihan oikeat back country- siteet.

Hetihän suksia piti päästä kokeilemaan, vaikka oli jo ilta ja ulkona pimeää. Otsalamppua minulla ei ole, joten matkaan lähdin "sokkona". Koska Rumakuruun ei ole vielä ajettu latua, päätin suunnata sinne. Hirvaskurussa huomasin, etten suinkaan ollut ensimmäinen hiihtäjä, joka on suunnannut huollettujen latujen ulkopuolelle.

Hirvaskurussa meni Rumakurun suuntaan hiihtämällä tehty latu. Pimeässä oli vaikea arvioida montako hiihtäjää edelläni oli mennyt, mutta useampi kuitenkin, koska latu oli jo varsin kovapohjainen.

Tavallisiin latusuksiin tottuneena kesti hieman aikaa ennen kuin totuin metsäsuksilla hiihtämiseen. Pidemmät ja painavammat välineet vaativat totuttelua, mutta pian alun jälkeen homma alkoi sujumaan.

Monelle voisi tulla yllätyksenä kuinka hyvin pimeässä metsässä näkee ilman mitään lisävaloa. Lumisten puiden silhuetit taivasta vasten, tähdet ja kuu sekä edessä kumpuileva reitti erottuvat maastosta selkeästi. Tutut paikat tunnistaa helposti, eikä suunnistaminen aiheuta ongelmia.

Pian pääsin puurajan yläpuolelle ja näin kauempana loistavat kylän valot. Latu taisi jatkua Rumakurun suuntaan, mutta itse päätin lähteä kohti avotunturia Vahtamapään rinteeseen. Yllätyin kuinka hyvin sukset pitivät ja luistivat umpihangessa. Suksi kantoi pehmeän pakkaslumen päällä hyvin ja pääsin etenemään varsin reippaasti.

Vahtamapään rinteessä pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta ja katselemaan hämyistä maisemaa. Tunturin hiljaisuudessa oli taianomaista tunnelmaa. Pian jatkoin kuitenkin matkaa, sillä kylmä alkoi jo hiipimään takin alle.

Alamäkeen matka taittui mukavasti, ja pian olin taas puurajassa. Koska kello alkoi jo olla paljon päätin oikaista metsän läpi suoraan kotiin. Pimeässä puiden välissä puikkelehtiessa alkoi itselläkin hieman jännittää, noinkohan löydän suorimman reitin kotiovelle. Yllättävän hyvin tutut maamerkit löytyivät pimeässäkin ja löysin reitin ilman sen pidempiä "ketun lenkkejä".

 

Aluetta tuntemattomalle henkilölle en tietenkään suosittelisi pimeässä ja lumisessa metsässä liikkumista merkittyjen ja huollettujen reittien ulkopuolella. Vuosien aikana tutuksi tulleet lähimetsät lukuisine tuttuine maamerkkeineen ja selkärankaan piirtynyt suuntavaisto auttavat etenemään maastossa pimeässäkin.

Pimeässä metsässä aistit valpastuu, ja metsä tulee ikään kuin lähemmäs kuin valaistun ladun vilinässä. Mieleeni tulee ajatus, tällaista hiihto taisi olla Saariselän alkuaikoina. Ei ollut valaistuja latureittejä, ei hienoilla latukoneilla huollettuja tasaisia latuja, eikä paljon muitakaan rakennelmia. Mutta oli samat tunturit ja metsät, lunta ja koskemattoman tuntuista luontoa.

Tästä se kaikki on lähtenyt. Ihmiset ovat vuosikymmenien ajan tulleet hiihtämään Saariselälle hienojen maisemien, tuntureiden ja lumisten talvien vuoksi. Sittemmin hiihtäjien tarpeet ovat lisääntyneet ja laji on kehittynyt, minkä seurauksena ladut ovat leventyneet ja välineet muuttuneet.

Itse olen kasvanut ja oppinut hiihtämään tällä myöhemmällä ajalla - kapeilla suksilla ja koneella huolletuilla laduilla. Olenpa oppinut luisteluhiihdonkin jo hyvin nuorella iällä. Ehkä juuri siksi oli hienoa päästä kokemaan se toisenlainen hiihto. Itse latua tehden ja pimeässä metsässä edeten.

Tämä reissu ei takuulla jäänyt viimeisekseni pimeässä metsässä, eikä uusien metsäsuksien ostaminen jäänyt kaduttamaan.. Suunnitteilla on jo pidempiä retkiä syvemmälle kansallispuistoon ahkion tai rinkan kanssa. Sitä ennen ehdin tutustumaan lähialueen metsiin illan hämyssä vielä useita kertoja.

 

 

Saariselkä Treklife kuvituskuva

 

Tiina Idström

Värikkäitä kuvia pyydystämässä

Vaellustarinoita Saariselän selkosilta

 

Syyskuun ensimmäisellä puolikkaalla 2014 tein poikani Jukan kanssa lyhyehkön kuuden päivän vaelluksen Saariselällä. Liikkeelle lähdimme Aittajärveltä, jonka "parkkipaikalla" laskimme ruskasesongin innoittamien vaeltajien autoja 25 kappaletta. Säät olivat heti alkuun poutaiset ja aurinkoisetkin, mutta ilmassa oli runsaasti verihöyryä, joka pehmensi maiseman ääriviivoja ja heikensi näkyvyyttä kauemmaksi. Näin meni neljä ensimmäistä päivää. Alakuvassa näkyykin tämä tilanne ensimmäisenä aamuna Suomujoella Kotajärven ja Suomujärven salmesta otetusta otoksesta.

 

 

 

Poikani kokeili uuttaa kameraansa, josta oheiset kuvat ovatkin peräisin. Maisemakuvia heikensi tämä säätila, eivätkä syksyn värit päässeet oikeuksiinsa. Lähikuvissa silti jälki oli kohtuullista, kuten tässä Maalpurinojan putouksilla otetussa kuvassa. Kalliopeitteen sammaleeseen on jo ilmestynyt upeaa väriä.

 

 

 

Säätyyppi muuttui viidennen kulkupäivän vastaisena yönä. Kosteus pyyhkiytyi pois ja ilma kirkastui. Olimme yöpyneet Hammaskurun autiotuvan lähettyvillä ja tarkoitusemme oli jatkaa siitä Muorravaarakan ruoktulle sek Pirunportin kautta Ukselmakuruun. Alakuvassa olemme nousemassa Keinopään ja Pirttikalliovaaran välistä painannetta kohti ja katselemme tulosuuntaamme. Taustalla kohoaa Vuomapää.

 

 

 

Sitten mentiin Anterijoen latvalaakson kautta kohti Akanhärkäkurua.

 

 

 

 

Akanhärkäkurusta on hyvä näkymä Ukselman ja Sollanpään selänteelle.

 

 

 

 

Laskeuduimme sitten Muorravaarakan laakson eteläpäähän ja pysähdyimme hetkeksi jokivarressa olevalle tulipaikalle nauttimaan välipalaa.

 

 

 

Matka eteni joutuin Muorravaarakan ruoktun autiotuvan kautta kohti Ukselman rinteitä ja Pirunporttia.

 

 

 

Pirunportin länsipuolella avautui Ukselmakuru, jossa ilta-aurinko alkoi kultaamaan rinteitä.

 

 

 

 

 

Tultuamme Ukselmakurun suulle oli ilta jo pitkällä. Taivas enteili kylmää yötä ja aamulla olikin teltta jäähileessä. Saapastellessamme parin kilometrin päähän Sarviojan kämpälle, oli maa vielä huurteessa.

 

 

 

 

Kiipesimme Sudenpesän takaa Kaarnepäälle. Tulosuunnassamme oli kullanhohdetta ja vähän purppuraakin.

 

 

 

 

Jatkoimme Kaarnepään yli kohti Maantiekurua ja Aittajärveä. Kaarnepään laella edessä levisivät kulkusuunnassamme tuntureiden siniset laineet. Pian olimme Aittajärvellä. "Saalista" oli kertynyt. Jukalla oli kamerassaan yli 600 otosta ja minulla 35 minuutin videopäiväkirja.

 

 

 

Jälleen yksi onnistunut vaellus oli takanapäin. Kuvamateriaalin lisäksi kertyi niin fyysistä kuin henkistäkin pääomaa.

 

 

Heikki Yrjänäinen

 

 

Vaellustarinoita Saariselän selkosilta

Pientä harhailua

 

Tarkka suunnistaminen Saariselän alueella oli aluksi vaikeaa huonojen karttojen vuoksi, kunnes 1960-luvun alkuvuosina saatiin ensimmäinen ilmakuviin perustuva topografikartta. Ilmakuvien tulkinnassa oli kuitenkin ensimmäisissä painoksissa toivomisen varaa, ja kartan mittakaava ei sallinut kovin yksityiskohtaista tietoa.

 

Suunnistaminen monin kohdin piti tehdäkin melko suurpiirteisesti, mutta koska uudessa kartassa kaikki pääkohdat olivat paikallaan, niin tuskin kellään sen avulla oli suurempia ongelmia kohteiden löytämisessä.

 

Tietysti kartanluku- ja suunnistustaidoilla kuin myös ns. kyvyllä huomioida ympäristöään on merkitystä. Jälkimmäistä kannattaa korostaa, sillä GPS-laite ja kompassi voivat mennä hukkaan tai rikkoutua ja karttakin pudota. Kannattaa aina pitää pääilmansuunnat selvillä jollakin tavalla.

 

Itselläni on varsin hyvä suuntavaisto. Olen silti sen verran horjahdellut, etten erehtymättömänä itseäni pidä.

 

Olin nousemassa talvella Pälkkimäojan perukkaa tarkoituksena suksitella Muorravaarakan ruoktulle Lumikurun kautta. Rinne oli jyrkkä ja perässä kiskottavana varusteet. Nousuhan otti koville. Rinteen taittuessa olin melkoisessa happivelassa ja silmiä hämärsi. Lähdin saman tien laskemaan rinnettä loivasti alasuuntaan. Siinä en ennättänyt sivuille vilkuilla vaan keskityin lukemaan rinnettä. Aikanaan pitkä liuku päättyi ja nojasin sauvoihin. Edessä oleva pilvitaivas vähän repeili ja harson takaa vilahti auringon kehrä. Tajusin välähdyksessä, että kello näytti puolta päivää. Vilkaisin heti oikealle ylhäälle. Siellä sojotti Sokostin puhelinmasto. Olin laskeutunutkin koilliseen suuntaavan Lumikurun sijasta kaakkoon Sokostin taakse. Minun on vieläkin vaikea käsittää, miten saatoin pyörähtää niin selvässä ja tutussa paikassa.

 

Kuva on Pälkkimäojan perukalta länteen päin vuonna 1994. Taustalla Joukhaispää.

 

Jotkut ihmiset eivät juuri kykene hahmottamaan ympäristöään, tunnistamaan sen yksityiskohtia eikä pysymään suunnassa. Heillä ilmansuunnatkin saattavat pyörähdellä päivittäin. On selvä, että suunnistus ja kohteiden löytäminen saattaa olla joskus tuskallista.

 

Olin kaverini Akin kanssa yöpynyt Muorravaarakan ruoktulla vuonna 2003 kesällä ja lähdimme kulkelmaan laaksoa etelään. Akanhärkäkurussa hän sanoi kyllä ymmärtävänsä, että etelään päin olemme menossa, mutta hänen päänsä sanoo, että menemme päinvastaiseen suuntaan eli pohjoiseen. Kulku oli tästä syystä hänelle vähän epämiellyttävää, kun oli niin voimakas tunne väärään suuntaan menosta. Pidimme tankkaustauon Hammaskurussa ja jatkoimme Vuomapään lounaiskulmalle, josta avautuvat avarat näkymät etelään. Osoitin Akille Marivaaran, jossa automme odotteli ja kysäisin, että joko pää on lonksahtanut kohdalleen. Hän pudisteli päärään. Yövyttyämme Siulalla olivat napa-alueet vaihtuneet onneksi vakinaisille paikoilleen ja ongelma katosi.

 

 

Kuvassa vaeltajiani kiintopistettä tutkimassa Akanhärkäkurussa 1982.

 

Saariselän maasto on pääosin helppokulkuista. Tietysti löytyy vaikeampiakin paikkoja ja kartat edelleenkin ovat siinä määrin suurpiirteisiä, etteivät jotkut hankalat kohdat ole siitä luettavissa. Tästä syystä paikannuslaitteistakaan ei ole aivan sellaista apua, kun asiaan perehtymättömät saattavat kuvitella. Tapasin pari vähissä voimissa olevaa miestä eräänä talvisena aamuna Tuiskukurun kämpällä. He olivat gps-laitteestaan huolimatta harhailleet Harrihaaran varsien metsissä ja pikkukuruissa kunnes pimeys oli yllättänyt. Suorasta suunnasta ei ollut apua. Kehnojen varusteiden kanssa miehet olivat kyhjötelleet kuusen juurella päivän valkenemista odotellen. Kun näkyvyyttä oli riittävästi, oli kämppäkin löytynyt. Lohduttelin, että olen juuri hiihtänyt hyvän ladun Luirolle, ja kehottelin sitä myöten matkaamaan saunomaan, mutta myrtyneet miehet tuntuivat saaneen tarpeekseen.

 

Kuvassa Tuiskukurun kämppä 2014 huhtikuussa

 

Joskus saattaa vaeltaja kulkea niin ajatuksissaan, että käsittämättömästi menettää käsityksensä suunnastaan ja kadottaa kykynsä tunnistaa tuttujakin paikkoja. Monet tietävät Vongoivajoen ja Jaurun yhtymäkohdassa hoksottimensa kadottaneen naisen tarinan. Silloin Jaurulla liikkuneet etsivät hänestä merkkejä, mutta tuloksetta. Niin tein minäkin. Ei se silti ollut mikään ihme, koska asianomainen oli kaukana Jaurun laaksosta etelässä ja onnekseen muutaman päivän päästä sattui osumaan Itäkairan prinsessan asennolle, joka rauhoitteli kulkijan ja järjesteli tälle avun.

 

Näillä alueilla harhaili kerran myös Kemihaarasta liikkeelle lähtenyt nuorten miesten porukka. Heidän tarkoituksenaan oli kulkea Luirojärven kautta Saariselän retkeilykeskukseen tai Kiilopäälle, mutta Luiro jäi löytymättä ja kaverit tutustuivat perusteellisesti länsipuolen rannattomaan suoalueeseen. Satuin olemaan aviosiippani kanssa Tammikämpällä veneellä, kun siihen pölähti tihkusateisessa säässä ruskeaa suokuraa tippuvien salskeiden nuorten miesten ryhmä. He olivat vihdoin viimein päässeet "kartalle". Loma-aika vain oli loppumassa ja heillä oli tulenpalava kiire maantien varteen. Onneksi olimme paikalla ja heidän hetken lepäiltyään lautturoin heidät joen toiselle puolelle. Vesi oli silloin sen verran korkealla, että joen ylittäminen muutoin olisi tehnyt kovasti tiukkaa. Sääliksi kävi kun kaverit painuivat sateiseen säähän ja vähän huolettikin, että löytyykö Orposen laavu ja Vuotsoon johtavan tien pää.

 

 

Kuvassa Luirojoki Tammikämpän kohdalla.

 

 

 

Heikki Yrjänäinen

99 pohjoista helmeä - osa 5

99 pohjoista helmeä juttusarjan viidennessä osassa Aini esittelee 9 itselleen tärkeää asiaa ja paikkaa Pohjois-Lapissa.

 

Ainin 9 helmeä

 

Poroerotus

Poroperheiden sadonkorjuun aikaa ja sinne pitää aina päästä. Jos on ollut hyvä sienisyksy niin kesän ja syksyn jäljiltä porot on hyvässä kunnossa. Poromiehet kokoavat poroja erotuksiin usein muutamien päivien ajan. Erotuksissa tapaa tuttuja poroperheiden jäseniä, vaihdetaan kuulumisia ja tunnelma on välitön vaikka porojen erottelu on kovaa työtä. Lapset osallistuvat innokkaasti erotuksiin ja ottavat jopa koulusta vapaata päästäkseen mukaan. Saariselän eteläpuolella sijaitseva Vuomaselkä on vanha poroerotuspaikka. Ensimmäisiä erotuksia siellä on pidetty jo 1800-luvun lopulla, ja aita on edelleen käytössä. Koitan itse päästä erotuksiin aina kun vain on vähänkin mahdollista.

 

 

Poroerotus. Kuva lainattu paliskuntain yhdistyksen sivuilta

 

Urho Kekkosen kansallispuisto

Kansallispuisto on työpaikkani ja puisto on kotipuistoni. Kansallispuiston laaja ja upea Saariselän tunturialue on vertaansa vailla, ja se sykähdyttää aina. Pyöreälakisten tuntureiden jonot jatkuvat silmänkantamattomiin ja jäkäläisillä kankailla honkien ja aihkipetäjien keskellä aistit herkistyvät, ja voi kuinka siellä sieluni lepää!

 

Nattaset

Seisenlakiset Nattastunturit Sompion luonnonpuistossa sijaitsevat kotikyläni liepeillä. Pyhä-Nattasen päivätupa on ollut pitkään perheemme vuotuinen päiväretkikohde, varsinkin silloin kun lapset olivat pieniä. Pyhä-Nattesen laelta avautuu huikeat maisemat. Idässä näkyy Saariselän tunturialue, etelässä Sompiojärvi ja laajat aapasuot. Päivätuvalle menee n. 2km pituinen merkitty reitti Sompiojärven metsäautotieltä.

 

Kaamos

Minulla kaamos on hiljentymisen ja rauhoittumisen aikaa. Koska päivät ovat lyhyet, on jatkuvasti hämärää eikä aamua oikein erota illasta, niin voi oikein luvallisesti olla laiskana. Voi käpertyä vaikka sohvan nurkkaan villasukat jalassa ja nauttia hyvästä kirjasta, tai sitten olla tekemättä mitään. Juomme puolison kanssa usein aamukahvit kynttilänvalossa, ja se on hyvä kaamospäivän aloitus.

 

 

Kaamoksen valoa Saariselällä

 

Tuisku

Tuiskutuulen tuivertaessa on pakko päästä ulos ja lenkille. Kunnon myräkkä on myös terapiaa, se puhdistaa mielen ja huonot ajatukset voi lennättää tuiskun mukana maailmalle.

 

Ahkkun Jonte

Maailman paras asia on olla isovanhempana vajaan kolmen vuoden ikäiselle Jonte-pojalle. Ahkku on saameksi mummo, ja Jonte on ahkkun rakas silmäterä.

 

Kevätaurinko

Kevät on lempivuodenaikani. Miten ihanaa olla kevätauringossa pilkillä, tuntureilla tai hiihtolenkillä! Kevätaurinko sulattaa lumet, ja se samalla enteilee kesää. Keväässä on myös kesän odotusta!

 

 

Saariselän keväthanget

 

 

Mettällä

Liikun paljon puolisoni kanssa metsällä - tai mettällä kuten on tapana sanoa. Pohjoisen miehet eivät kävele tyhjän takia mettässä, vaan siihen tulee aina olla jokin syy, esimerkiksi metsästys, kalastus tai porohommat. Olipa suu metsään menolle mikä hyvänsä, luonnon helmassa oleilu on mitä parhainta stressin poistoa, akun latausta, ja se tuo hyvän mielen. Minulla on myös aina kamera mukana, joten hyviin muistoihin voi palata myöhemmin kuvien myötä.

Aini Magga

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Sompion luonnonpuiston reitit

Urho Kekkosen kansallispuisto

Tietoa poroerotuksista

Saariselän sää

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta

Eräretki 1963 Saariselän selkosille

Olin koulukavereitteni kanssa kaavaillut kesällä 1963 Saariselälle tehtävää vaellusta. Keskikesällä se toteutuikin. Ajokorttia autosta puhumattakaan ei meillä kenelläkään ollut, joten matka pohjoiseen tehtiin yleisillä kulkuneuvoilla. Reitin suunnittelu jäi minun harteilleni, koska olin jo pari kertaa aiemmin ollut matkassa. Liikkeelle lähdimmekin tutusta Kopsusjärven tienhaarasta, jota myöten kuljettiin Kopsusjärvelle sekä Kopsuslammen kämpälle.

 

Kuvassa "Maisa", Ossi ja allekirjoittanut kämpän edustalla

 

Jatkoimme osapuilleen parin vuoden takaisen vaellukseni reittiä. Suomun ruoktulta kuljimme vähän matkaa alavirtaan ja sitten käännyimme Aitaojan varteen. Melko ylhäälle kallioiselle seinämälle pantiin leiri pystyyn.

 

 

Kuva leiripaikaltamme Aitalammen suuntaan.

 

Nykypäivänä ei tulisi mieleenkään koettaa jatkaa tästä samanlaista reittiä kuin vuonna 1963 kuljimme. Nousimme nimittäin itään päin jyrkän rinteen, laskeuduimme saman verran, sitten yli Vintilätunturin melkein korkeimmalta kohdalta, alas Vintiläojan laaksoon, ylös Pikkutuntureille, alas Tuiskukuruun ja noustiin suoraan Tuiskupään "hatulle". Reitti kylläkin on kaikin puolin hieno, mutta nykyään kyky nousta ja laskeutua jatkuvasti vaativia rinteitä on jossain määrin heikentynyt.

 

 

Silloinkin silti kannatti silloin tällöin ottaa lakitasanteilla rennosti.

 

 

Joistakin kuvista näkyy sen aikakauden "trendikkäät" retkeilyasusteet, anorakit. Jalassa oli tällekin päivälle kelvolliset "koripallotossut". Niissä oli paksuhko tukeva pohja ja varsi tuki nilkkaa.

 

Säät suosivat meitä koko vaelluksen ajan ja myös ollessamme Tuiskupään pahdoilla.

 

 

Kuvassa kaverini Ossi, Maisa ja Raija.

 

Itäänpäin jatkettiin ja lopulta saavuttiin Vasanluomapäiden eteläpuolen painanteeseen, josta Luirojärvi ja Sokosti avautuivat eteemme. Tulimme sieltä käsin järven pohjoispäähän ja asettauduimme leiriin mukavalle paikalle järven länsirannalle sen keskivaiheille.

 

 

Luirojärvi

 

 

Seuraavan sivun kuva on leiripaikaltamme. Kannattaa panna merkille koivun oksassa roikkumassa kiikari, jota varsinkin siihen aikaan käytin vaelluksilla ahkerasti, kuin myös tyttöjen mukanaan raahaama ainakin kolmikiloinen transistoriradio. Nuotiopaikalta voi nähdä nykyään kovin harvinaiset oksahaarukat, joiden varaan keitto-orsi pantiin.

 

 

Luirojärven leiripaikan maisemat

 

 

Leirissä olimme tässä muutaman päivän ja kuljimme lähiympäristössä huiputtaen muun muassa Sokostin pohjoislaen ja Joukhaispään. Lähdimme Luirojärveltä pohjoiseen Lupukoiden itäpuolelta, mutta ei aivan nykyisin yleisesti käytettyä reittiä, vaan lännenpää ja taivalsimme Sotavaarajoen vartta länsipuolelta. Sieltä tulo vastaan aikanaan Sotavaarajoen putouksen ja Suomujoki.

 

 

Porttikoskella oli silloinkin ylityspaikka. Kuvasta saattaa päätellä, ettei se ollut aivan nykypäivän veroinen.

 

 

Matka jatkui tästä Lankojärvelle. Porttikosken eikä Lankojärven nykyisiä kämppiä ei siihen aikaan vielä ollut. Leiri pantiin pystyyn Lankojärven keskivaiheille illan hämyssä.

 

 

Lankojärvi

 

 

Lankojärvellä viivyttiin pari yötä. Toiseksi yöpymispaikaksi valittiin Lankojärven lounaispään saari, jossa "Meänteisellä" oli vielä silloin asuinkorsu. Isäntä ei ollut kotosalla, joten Ossi uskaltautui yöpymään "erakon" majassa. Tässä hän aamulla silmät sikkarassa on sieltä kömpimässä. Asumus oli hirsiseinäinen, kaikin puolin siisti ja viihtyisä. Kuten savutorvesta saattaa havaita, siellä oli tulisija. Meänteisellä oli myös kirjallisia harrastuksia. "Kämppäkirjassa" oli mietelmiä, runonpätkiä ja piirroksia.

 

Meänteisen asumus

 

 

Matka jatkui Rautuojan vartta ylävirtaan. Ojan varrella tapasimme yksinkulkijan, vähän vanhemman miehen, joka kertoi olevansa ensimmäisellä vaelluksellaan. Hän oli leiriinsä pystyttänyt laavun, jota hän kertomansa mukaan oli neulonut koko edellisen syksyn ja talven. Melkoinen temppu tätä kirjoitettaessa, sillä hän oli tehnyt sen käsin silmäneulan avulla. Pitkät olivat saumat. Oli siinä ollut pistelemistä.

 

Laavuntekijä työnäytteineen.

 

 

Rautulammelle saakka emme tästä kulkeneet, vaan käännyimme Kutturapäiltä Rautuojaan laskevan puron varteen ja nousimme sieltä ylös tunturiin. Rinne oli siellä melko tasainen ja hyväkulkuinen. Sieltä laskeuduimme Pirttinokan "kupolin" länsipuolelta kohti Luulampia. Tämä alue oli vielä siihen aikaan kovin erämaista. Ei ollut Luulammella kulkemisen jälkiä majasta puhumattakaan. Ei ollut Kiilopään eräkeskusta. Saariselällä oli Kaunispäällä Ylämaja ja alapäässä alamaja, eikä muuta.

 

Niinpä suunnistelin Luulammelta kohti Laanilaa, joka oli silloin vielä alueen "polttopiste". Sieltä aikanaan noustiin Rovaniemen "linjuriin". Matkalla kotiin putoilimme kommelluksesta toiseen, mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

 

 

Heikki Yrjänäinen

 

 

 

 

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta

Maailman paras paikka

 

Saariselältä löytyy melkeinpä jokaiselle joku suosikkipaikka. Jollekin yksittäinen alue nousee pysyvästi ylitse muiden. Vanhemmat kulkijat muistavat varmaan helsinkiläisen Tauno Perttulan, alueen ikiliikkujan, joka vuosikymmenestä toiseen suuntasi kulkunsa Saariselälle. Vuosittain hänen puumerkkinsä oli luettavissa Raappanan kammilta ja erityisesti Hammaskodan kämppäkirjalta.

 

Hän istuskeli kesäkuun alussa 1998 Anterinmukan terassilla, kun videoin siinä vieressä näkymiä. Hän kysäisi onko minulla jotakin erityistä suosikkipaikkaa jossakin Saariselän alueella. Mietin kysymystä ja totesin, etten voi sillä tavalla mitään yksilöidä, mutta useat paikat Vongoivan alueella ovat mieleeni ja Jaurun varsi on kiehtova.

 

Hän myönteli, että niin kyllä hänenkin mielestään, mutta yksi on ylitse muiden ja se on Hammaskota ja sen lähiympäristö. "Se on aivan ihana paikka", korosti hän vielä.

 

 

Kuvassa Hammaskota vanhassa kuosissaan vuonna 1994.

 

Perttula siirtyi taivaallisille vaellusreiteille vähän vuosituhannen vaihteen jälkeen, ja Hammaskota myöhemmin poltettiin, koska senkin aika oli tullut täyteen. Vuoden 2013 syksyllä avattiin siellä uusi kota kulkijoiden käyttöön. Saapa nähdä kiintyykö joku siihen kuten Perttula vanhaan kammiin.

 

Tauno Perttula oli sinnikäs kulkija. Muistaakseni vuoden 1995 kevät oli vähän myöhässä. Ajellessani vaelluskaverini Antin kanssa kohti Saariselkää kesäkuun alkupäivinä, oli tunturialueella nähtävissä huolestuttavasti lunta. Ohitettuamme Kaunispään lumet nopeasti hävisivät ja kääntyessämme Kuutusjärven tielle alue vaikutti lumettomalta. Sulamisvedet olivat kuitenkin katkaisseet tien, joten jouduimme kääntymään ja ajamaan Raja-Jooseppiin.

 

Kulku sieltä etelään päin onnistui mukavasti jalkamiehiltä. Metsässä harvakseltaan näkyi pieniä lumipälviä ja Kiertämät olivat jäässä, mutta pohja oli kulkukelpoista.

 

Kun tulimme sitten Anterin laakson reunalle, oli kuin olisimme astuneet eri vuodenaikaan. Anterissa oli täysi talvi. Lunta oli aivan rikkumaton pinta ja paksusti. Kaiken lisäksi se upotti. Jotenkin keinottelimme Rajavartioasemalle ja sen ampumaradan taulukopille, jonka lattialle heitimme makuupussimme ja yövyimme siinä.

 

Päätimme aamulla yrittää Anterinmukkaan. Joki oli avoin ja se oli sulattanut reunastaan puolen metrin levyisen paljaan maakaistaleen, jota myöten joten kuten päästiin etenemään. Siinä saattoi arvioida, että lumen paksuus oli keskimäärin hyvinkin vielä puolisen metriä. Anterinmukassa oli kuin lauma surevia hautajaisvieraita. Muutama vaeltaja oli miettimässä mitä tehdä. Kuulimme, että Tauno Perttula oli lähtenyt yrittämään "maantietä" myöten länteen. Sinne päätimme Antinkin kanssa jatkaa ja ainakin koettaa Hammaskuruun saakka.

 

Viiden kilometrin päässä Anterin tulipaikalla Perttula istuskelikin. Siinä oli aurinko sulattanut pienen pälven. Hän kertoi odottelevansa, että lumi vähän laskisi ja koettaisi sitten Akanhärkäkurun kautta päästä Muorravaarakkaan. Aikaa Tauno kulutteli matemaattisella probleemalla, kuten matikanopettajalle hyvin sopi. Hän oli mitannut kohdalla Anterinjoen lähinnä olevan uoman leveyden ja keskisyvyyden ja mitannut siihen parinkymmenen metrin pätkän. Yläjuoksun puolelle hän asetti puupalasen ja otti kellolla aikaa mitaten virtaamaa sekä laski, montako kuutiota vettä tunnissa siinä huilaa kohti Venäjää. Hän kertoi tulleensa myös Kiertämäjärven kautta ja kulku oli ollut vaikeaa. Vedenjakajan ylityksen jälkeen hän oli aika-ajoin vedellyt rinkkaakin perässään luisutellen sitä sadesuojan päällä.

 

Pienen tauon jälkeen jatkoimme Antin kanssa matkaa ja melkoisen aherruksen jälkeen tavoitimme Hammaskurun. Lunta oli siellä suunnalla huomattavasti Anteria enemmän. Keinopäästä selvisimme kulkemalla sen ylärinteillä ja kämpälle pääsimme Repojoen latvapuron pohjaa kävellen. Vettä oli siinä vain 10-15 senttiä, kun sulaminen ei vielä ollut alkanut. Hammaskurun kämpän kohdalla lunta oli niin mahdottomasti, että jalat eivät riittäneet, mutta kämpälle runnottiin ja aikanaan jouduttiin palaamaan samaa suuntaa takaisin.

 

Selvisikö Tauno Muorravaarakkaan vai ei, sitä en tullut tietämään, mutta todennäköisesti. Hän oli hyvin kilpailuhenkinen. Kun hän oli päättänyt jotakin, niin sinnikkäästi hän yritti. Eräs "etappi" oli sadan vaelluksen raja. Melkein hän sen saavutti. Viimeisenä vaellusvuotenaan hän teki peräti neljä vaellusta. Tietämäni mukaan hän sai valmiiksi myös pienoismallin Hammaskodasta, "maailman parhaasta paikasta".

 

Heikki Yrjänäinen

 

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Urho Kekkosen kansallispuisto

UK-puiston tuvat

Hammaskota

Treklife-reitit

Vapaata majoitusta Saariselällä

 

 

 

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta!

Puuromies ja Kotakönkään koettelemus

Vuoden 1966 kesäkuussa olin vaelluskaverini Akin kanssa pariviikkoisella vaelluksella Saariselällä. Ilmat olivat ensi alkuun erittäin hienot, mutta ensimmäisen viikon loppupuolella ne kääntyivät todella helteisiksi. Ollessamme Sudenpesällä, kiipesin Kaarnepään päälle ja sieltä sain pienellä radiollani säätiedotuksen, jonka mukaan Ivalossa oli mitattu 32 asteen lämpötila. On varmaa, että jyrkän Kaarnepään rinne hehkutti laaksoon ainakin tuon saman astemäärän verran. Ei viitsinyt ajatellakaan päivällä kulkemista, vaan Sudenpesällä lepäiltiin. Ohessa vanha Sudenpesä tuona päivänä. Alueella majaili myös hieman vanhempi kemiläinen kulkija, joka kertoi aiemmin talvella saaneensa sydäninfarktin ja olevansa sen vuoksi kuntoilemassa. Hän oli vähäistä aiemmin makaillut suuren petäjän juurella osapuilleen nykyisen Sarviojan kämpän vaiheilla, kun karhu oli tullut Sarviojan yli etelästä päin ja noussut sitten miestä huomaamatta Kaarnepään rinteeseen.

Vaelluskaverini kanssa päätimme lähteä jatkamaan matkaa yöllä ja noin klo 11 korvilla otimme rinkat selkään ja nousimme Kaarnepään eteläisen selänteen yli ja pudottauduimme Sotavaarajoen varteen. Sotavaarajoen putouksilla oli siihenkin aikaan tulipaikka ja joku oli rakentanut juurakoista ja oksista paikalle todella hienon ”kaluston”. Siinä keiteltiin yökahvit ja jatkettiin matkaa. Tavoite oli Porttikosken kämppä, jonka lähettyville telttakangas heitettiin makuupussiemme alle ja ruvettiin nukkumaan. Aamulla havahduttiin vähän outoon ilmanalaan. Oli kirpaisevan kylmää. Kämpän ikkunalla olleen lämpömittarin lukema näytti kahta astetta. Olihan siinä äkkinäinen 30 asteen pudotus muutamassa tunnissa.

Pääsimme jatkamaan matkaa pilvisessa mutta pääosin poutaisessa säässä Palonvangan suuputouksille, josta menimme Padagovan kämpälle. Kuvassa hämärästi erottuva Padagova iltahämärissä.

Kämpällä tapasimme yksinäisen ”puuromieheksi” nimittämämme kulkijan. Hän kertoi olevansa pakosalla velkojiaan ja olevansa kotoisin Lahden seuduilta. Itseasiassa hän oli eksyksissä. Hänellä oli Taloudellisen kartan yksi lehti, jolta hän oli pudonnut pois. Hänellä ei ollut kompassia eikä muutakaan tietämystä alueesta eikä kyllä retkeilystäkään. Eväänä hänellä oli pelkästään kaurapuuroa, jota oli kyllä varastossa vieläkin melkoinen määrä.

Piirsin hänelle karttaluonnoksen ja reitin Laanilaan, jonka varustin muutamalla maamerkillä. Meillä oli hieman ylimääräisiä eväitä, joita hänelle vielä luovutimme jokseenkin yksitoikkoista ruokavaliota monipuolistamaan.

Enpä silti tiedä selvisikö asianomainen koskaan erämaasta pois vai vaalenevatko luut vielä jossakin.

Jatkoimme matkaa Suomun varsia yläjuoksulle, sillä tavanomaiset kahluupaikat eivät tulleet kysymykseen koska kevätvedet olivat vielä korkealla. Kotakönkäältä löytyi kalliolta pari ylitysrunkoa, josta taiteilin yli kieli keskellä suuta. Vaelluskumppanini Aki sitä vastoin pysähtyi keskelle ”siltaa”. Olin juuri ottanut hänestä kuvan, kun usko tasapainokykyyn loppui. Hän laskeutui rinkka selässä polvilleen hirsille ja sanoi painokkaasti ettei hän tule senttiäkään eteenpäin.

Minua alkuun nauratti, mutta havaitsin kohta, että nyt on tosi kyseessä. Polvillaan ei sateen liukastamien pyöreiden runkojen päällä ollut helppo olla. Alla kohisi parin metrin päässä vauhdikkaasti Kotaköngäs ja mikäli vahinko olisi päässyt tapahtumaan, niin ties kuinka olisi käynyt. Koski on pitkä ja niillä vedenkorkeuksilla vaarallinen. Sain kuitenkin kaveriin valettua uskoa ja taivutettuani hänelle nuoren koivun rankaa hengen vahvistukseksi, mies saatiin toiselle puolelle. Jälkeenpäin on kaverini muistellut, ettei koskaan ennen eikä myöhemmin ole kohdalle sattunut niin kovaa paikkaa. Siitä kuitenkin selvittiin ja Rautulammen ”kämpälle” yöpymään. Ohessa kuva koettelevasta ylityksestä ja toinen Rautulammen edesmenneestä asumuksesta. ”Jussipaitaa” piti tässä vaiheessa vetää päälle lämmikkeeksi, mutta ennättäessämme juhannuksen viettoon Saariselän Retkeilykeskukseen olikin jo leppoisat juhannukseen sopivat säät tarjolla.

                                                                                                                                                                                             

Heikki Yrjänäinen