Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta!

Puuromies ja Kotakönkään koettelemus

Vuoden 1966 kesäkuussa olin vaelluskaverini Akin kanssa pariviikkoisella vaelluksella Saariselällä. Ilmat olivat ensi alkuun erittäin hienot, mutta ensimmäisen viikon loppupuolella ne kääntyivät todella helteisiksi. Ollessamme Sudenpesällä, kiipesin Kaarnepään päälle ja sieltä sain pienellä radiollani säätiedotuksen, jonka mukaan Ivalossa oli mitattu 32 asteen lämpötila. On varmaa, että jyrkän Kaarnepään rinne hehkutti laaksoon ainakin tuon saman astemäärän verran. Ei viitsinyt ajatellakaan päivällä kulkemista, vaan Sudenpesällä lepäiltiin. Ohessa vanha Sudenpesä tuona päivänä. Alueella majaili myös hieman vanhempi kemiläinen kulkija, joka kertoi aiemmin talvella saaneensa sydäninfarktin ja olevansa sen vuoksi kuntoilemassa. Hän oli vähäistä aiemmin makaillut suuren petäjän juurella osapuilleen nykyisen Sarviojan kämpän vaiheilla, kun karhu oli tullut Sarviojan yli etelästä päin ja noussut sitten miestä huomaamatta Kaarnepään rinteeseen.

Vaelluskaverini kanssa päätimme lähteä jatkamaan matkaa yöllä ja noin klo 11 korvilla otimme rinkat selkään ja nousimme Kaarnepään eteläisen selänteen yli ja pudottauduimme Sotavaarajoen varteen. Sotavaarajoen putouksilla oli siihenkin aikaan tulipaikka ja joku oli rakentanut juurakoista ja oksista paikalle todella hienon ”kaluston”. Siinä keiteltiin yökahvit ja jatkettiin matkaa. Tavoite oli Porttikosken kämppä, jonka lähettyville telttakangas heitettiin makuupussiemme alle ja ruvettiin nukkumaan. Aamulla havahduttiin vähän outoon ilmanalaan. Oli kirpaisevan kylmää. Kämpän ikkunalla olleen lämpömittarin lukema näytti kahta astetta. Olihan siinä äkkinäinen 30 asteen pudotus muutamassa tunnissa.

Pääsimme jatkamaan matkaa pilvisessa mutta pääosin poutaisessa säässä Palonvangan suuputouksille, josta menimme Padagovan kämpälle. Kuvassa hämärästi erottuva Padagova iltahämärissä.

Kämpällä tapasimme yksinäisen ”puuromieheksi” nimittämämme kulkijan. Hän kertoi olevansa pakosalla velkojiaan ja olevansa kotoisin Lahden seuduilta. Itseasiassa hän oli eksyksissä. Hänellä oli Taloudellisen kartan yksi lehti, jolta hän oli pudonnut pois. Hänellä ei ollut kompassia eikä muutakaan tietämystä alueesta eikä kyllä retkeilystäkään. Eväänä hänellä oli pelkästään kaurapuuroa, jota oli kyllä varastossa vieläkin melkoinen määrä.

Piirsin hänelle karttaluonnoksen ja reitin Laanilaan, jonka varustin muutamalla maamerkillä. Meillä oli hieman ylimääräisiä eväitä, joita hänelle vielä luovutimme jokseenkin yksitoikkoista ruokavaliota monipuolistamaan.

Enpä silti tiedä selvisikö asianomainen koskaan erämaasta pois vai vaalenevatko luut vielä jossakin.

Jatkoimme matkaa Suomun varsia yläjuoksulle, sillä tavanomaiset kahluupaikat eivät tulleet kysymykseen koska kevätvedet olivat vielä korkealla. Kotakönkäältä löytyi kalliolta pari ylitysrunkoa, josta taiteilin yli kieli keskellä suuta. Vaelluskumppanini Aki sitä vastoin pysähtyi keskelle ”siltaa”. Olin juuri ottanut hänestä kuvan, kun usko tasapainokykyyn loppui. Hän laskeutui rinkka selässä polvilleen hirsille ja sanoi painokkaasti ettei hän tule senttiäkään eteenpäin.

Minua alkuun nauratti, mutta havaitsin kohta, että nyt on tosi kyseessä. Polvillaan ei sateen liukastamien pyöreiden runkojen päällä ollut helppo olla. Alla kohisi parin metrin päässä vauhdikkaasti Kotaköngäs ja mikäli vahinko olisi päässyt tapahtumaan, niin ties kuinka olisi käynyt. Koski on pitkä ja niillä vedenkorkeuksilla vaarallinen. Sain kuitenkin kaveriin valettua uskoa ja taivutettuani hänelle nuoren koivun rankaa hengen vahvistukseksi, mies saatiin toiselle puolelle. Jälkeenpäin on kaverini muistellut, ettei koskaan ennen eikä myöhemmin ole kohdalle sattunut niin kovaa paikkaa. Siitä kuitenkin selvittiin ja Rautulammen ”kämpälle” yöpymään. Ohessa kuva koettelevasta ylityksestä ja toinen Rautulammen edesmenneestä asumuksesta. ”Jussipaitaa” piti tässä vaiheessa vetää päälle lämmikkeeksi, mutta ennättäessämme juhannuksen viettoon Saariselän Retkeilykeskukseen olikin jo leppoisat juhannukseen sopivat säät tarjolla.

                                                                                                                                                                                             

Heikki Yrjänäinen

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta!

Kokenut Saariselän kävijä Heikki on lähettänyt meille vaelluskertomuksiaan Saariselän selkosilta muille kulkijoille jaettavaksi. Tässä ensimmäinen muistelo on vuodelta 1960!

Luvatta luonnonpuistossa

Ensimmäisen vaellukseni Saariselällä tein elokuun alkupuolella 1960. Tarkoitukseni oli kahden kaverini kanssa kulkea Kopsusjärven kautta Luirojärvelle ja sieltä Lankojärven kautta Laanilaan. Kaikilla kolmella oli vahva partiolaistausta ja olimme kokeneita luonnossa kulkijoita, vaikka pohjoisessa emme aiemmin olleet kulkeneetkaan. Olimme kaikki etelä-pohjalaisia ja astuimme Rovaniemen pikajunaan Seinäjoella. Emme ennättäneet Kokkolaa pitemmälle, kun Kari niminen jäsenemme ilmoitti olevansa kuumeessa. Hän oli salannut asianlaidan pelätessään matkan peruuntuvan.

Oli selvää, että aikataulu ja suunnitelmat menivät uusiksi. Taloudellista karttaa 1:100000 silmäillessämme, päätimme helpottaa kulkua ja jäädä aluksi Tankavaaraan parantelemaan sairasta ja sitten jatkaa siitä kohti Nattasia. Mieleemme ei juolahtanutkaan, että alue oli jo silloin luonnonpuisto, jossa liikkuminen oli rajoitettua.

Aikanaan poistuimme linja-autosta Jorpulipään tasolla ja kuljimme sen pohjoisrinteellä kulkevaa vanhaa saksalaisten huoltotietä myöten sekä pystytimme telttamme melko ylhäälle rinteelle. Siellä kuumeista lääkittiin asperiinilla ja juotettiin kuumaa teetä, mehua ja kahvia. Hikoilun myötä kuume laski ja sitten suunnattiin kulku itään kohti Seinänattasten keskiselännettä. Vaivattomasti tultiin tunturin juurelle, siitä yli sekä Sukkulajärven pohjoispäähän, johon leiri perustettiin.

Liikuskelimme lähipäivät tästä tukikohdasta käsin ja nousimme kaikille huipuille. Kalastelimme myös sekä Sukkulajärvessä että Hietajärvillä varsin hyvällä menestyksellä. Pyhänattaselle kiivettyämme tapasimme mökillä palovartijan, joka oli tietysti myös puiston vartija. Kehuskelimme hänelle saaliitamme, vaikka hänen selkänsä takana oleva lintututkija koetti antaa kovasti kieltäviä käsimerkkejä. Vartija suhtautui meihin silti leppoisan ymmärtäväisesti ja sanoi käsittävänsä, ettei meillä ollut mitään tietoa rajoituksista joita olimme rikkoneet.

Seuraavana aamuna olin ulkona peseytymässä järven rannassa kahden kaverini vielä torkkuessa teltassa. Järvihän sijaitsee melko korkealla ja sen vesi on yleensä kesälläkin hyytävän kylmää. Jussi niminen kaverini nousi teltasta tässä vaiheessa ja nähdessään minut märkänä, oletti että olen ollut uimassa. En oikonut tätä väärää käsitystä ja hän ei halunnut olla pekkaa pahempi, vaan karaisi luontonsa ja meni uimasilleen. Vesi oli kuitenkin niin kylmää, että hän kangistui sellaiseen kuntoon ettei kyennyt edes pukeutumaan.  Karin kanssa jouduimme hankaamaan pyyheliinoilla häneen verenkiertoa. Ollessamme seuraavana päivänä leirissä Nalinojan varrella Jussi vuorostaan sairastui kuumeeseen. Osansa saattoi olla silläkin, että runsasta viikkoa aiemmin oli häneltä poistettu umpisuoli.

Mutta mikäs siinä, sairasta taas hoidettiin hyväksi koetuilla tehokkailla konsteilla ja minä nypin Nalinojasta tammukoita. Aikanaan tulimme Vuotsoon ja siitä etelään menevään linjuriin. Kotiin päästyämme sairastuin sitten minä.

Heikki Yrjänäinen