Aikamatka Saariselän hiihdon aikojen alkuun

Täällä Saariselällä on jo näin joulukuun alussa talvi pitkällä. Lunta on yli 40cm ja hiihtämäänkin pääsee huollettuja latuja pitkin mukavasti.

Itselläni on ollut jo pitkään haaveena hankkia kunnolliset metsäsukset. Tänä vuonna vihdoin ja viimein toteutin haaveeni, ja pari viikkoa sitten kotiin saapui upouudet Peltosen Metsä-sukset ja umpihankihiihtoon tarkoitetut sauvat. Ihan täysin perinteistä mallia nämä sukset eivät enää ole, vaan perinteisten "hiirenloukkusiteiden" sijaan suksissa on ihan oikeat back country- siteet.

Hetihän suksia piti päästä kokeilemaan, vaikka oli jo ilta ja ulkona pimeää. Otsalamppua minulla ei ole, joten matkaan lähdin "sokkona". Koska Rumakuruun ei ole vielä ajettu latua, päätin suunnata sinne. Hirvaskurussa huomasin, etten suinkaan ollut ensimmäinen hiihtäjä, joka on suunnannut huollettujen latujen ulkopuolelle.

Hirvaskurussa meni Rumakurun suuntaan hiihtämällä tehty latu. Pimeässä oli vaikea arvioida montako hiihtäjää edelläni oli mennyt, mutta useampi kuitenkin, koska latu oli jo varsin kovapohjainen.

Tavallisiin latusuksiin tottuneena kesti hieman aikaa ennen kuin totuin metsäsuksilla hiihtämiseen. Pidemmät ja painavammat välineet vaativat totuttelua, mutta pian alun jälkeen homma alkoi sujumaan.

Monelle voisi tulla yllätyksenä kuinka hyvin pimeässä metsässä näkee ilman mitään lisävaloa. Lumisten puiden silhuetit taivasta vasten, tähdet ja kuu sekä edessä kumpuileva reitti erottuvat maastosta selkeästi. Tutut paikat tunnistaa helposti, eikä suunnistaminen aiheuta ongelmia.

Pian pääsin puurajan yläpuolelle ja näin kauempana loistavat kylän valot. Latu taisi jatkua Rumakurun suuntaan, mutta itse päätin lähteä kohti avotunturia Vahtamapään rinteeseen. Yllätyin kuinka hyvin sukset pitivät ja luistivat umpihangessa. Suksi kantoi pehmeän pakkaslumen päällä hyvin ja pääsin etenemään varsin reippaasti.

Vahtamapään rinteessä pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta ja katselemaan hämyistä maisemaa. Tunturin hiljaisuudessa oli taianomaista tunnelmaa. Pian jatkoin kuitenkin matkaa, sillä kylmä alkoi jo hiipimään takin alle.

Alamäkeen matka taittui mukavasti, ja pian olin taas puurajassa. Koska kello alkoi jo olla paljon päätin oikaista metsän läpi suoraan kotiin. Pimeässä puiden välissä puikkelehtiessa alkoi itselläkin hieman jännittää, noinkohan löydän suorimman reitin kotiovelle. Yllättävän hyvin tutut maamerkit löytyivät pimeässäkin ja löysin reitin ilman sen pidempiä "ketun lenkkejä".

 

Aluetta tuntemattomalle henkilölle en tietenkään suosittelisi pimeässä ja lumisessa metsässä liikkumista merkittyjen ja huollettujen reittien ulkopuolella. Vuosien aikana tutuksi tulleet lähimetsät lukuisine tuttuine maamerkkeineen ja selkärankaan piirtynyt suuntavaisto auttavat etenemään maastossa pimeässäkin.

Pimeässä metsässä aistit valpastuu, ja metsä tulee ikään kuin lähemmäs kuin valaistun ladun vilinässä. Mieleeni tulee ajatus, tällaista hiihto taisi olla Saariselän alkuaikoina. Ei ollut valaistuja latureittejä, ei hienoilla latukoneilla huollettuja tasaisia latuja, eikä paljon muitakaan rakennelmia. Mutta oli samat tunturit ja metsät, lunta ja koskemattoman tuntuista luontoa.

Tästä se kaikki on lähtenyt. Ihmiset ovat vuosikymmenien ajan tulleet hiihtämään Saariselälle hienojen maisemien, tuntureiden ja lumisten talvien vuoksi. Sittemmin hiihtäjien tarpeet ovat lisääntyneet ja laji on kehittynyt, minkä seurauksena ladut ovat leventyneet ja välineet muuttuneet.

Itse olen kasvanut ja oppinut hiihtämään tällä myöhemmällä ajalla - kapeilla suksilla ja koneella huolletuilla laduilla. Olenpa oppinut luisteluhiihdonkin jo hyvin nuorella iällä. Ehkä juuri siksi oli hienoa päästä kokemaan se toisenlainen hiihto. Itse latua tehden ja pimeässä metsässä edeten.

Tämä reissu ei takuulla jäänyt viimeisekseni pimeässä metsässä, eikä uusien metsäsuksien ostaminen jäänyt kaduttamaan.. Suunnitteilla on jo pidempiä retkiä syvemmälle kansallispuistoon ahkion tai rinkan kanssa. Sitä ennen ehdin tutustumaan lähialueen metsiin illan hämyssä vielä useita kertoja.

 

 

Saariselkä Treklife kuvituskuva

 

Tiina Idström

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta!

Puuromies ja Kotakönkään koettelemus

Vuoden 1966 kesäkuussa olin vaelluskaverini Akin kanssa pariviikkoisella vaelluksella Saariselällä. Ilmat olivat ensi alkuun erittäin hienot, mutta ensimmäisen viikon loppupuolella ne kääntyivät todella helteisiksi. Ollessamme Sudenpesällä, kiipesin Kaarnepään päälle ja sieltä sain pienellä radiollani säätiedotuksen, jonka mukaan Ivalossa oli mitattu 32 asteen lämpötila. On varmaa, että jyrkän Kaarnepään rinne hehkutti laaksoon ainakin tuon saman astemäärän verran. Ei viitsinyt ajatellakaan päivällä kulkemista, vaan Sudenpesällä lepäiltiin. Ohessa vanha Sudenpesä tuona päivänä. Alueella majaili myös hieman vanhempi kemiläinen kulkija, joka kertoi aiemmin talvella saaneensa sydäninfarktin ja olevansa sen vuoksi kuntoilemassa. Hän oli vähäistä aiemmin makaillut suuren petäjän juurella osapuilleen nykyisen Sarviojan kämpän vaiheilla, kun karhu oli tullut Sarviojan yli etelästä päin ja noussut sitten miestä huomaamatta Kaarnepään rinteeseen.

Vaelluskaverini kanssa päätimme lähteä jatkamaan matkaa yöllä ja noin klo 11 korvilla otimme rinkat selkään ja nousimme Kaarnepään eteläisen selänteen yli ja pudottauduimme Sotavaarajoen varteen. Sotavaarajoen putouksilla oli siihenkin aikaan tulipaikka ja joku oli rakentanut juurakoista ja oksista paikalle todella hienon ”kaluston”. Siinä keiteltiin yökahvit ja jatkettiin matkaa. Tavoite oli Porttikosken kämppä, jonka lähettyville telttakangas heitettiin makuupussiemme alle ja ruvettiin nukkumaan. Aamulla havahduttiin vähän outoon ilmanalaan. Oli kirpaisevan kylmää. Kämpän ikkunalla olleen lämpömittarin lukema näytti kahta astetta. Olihan siinä äkkinäinen 30 asteen pudotus muutamassa tunnissa.

Pääsimme jatkamaan matkaa pilvisessa mutta pääosin poutaisessa säässä Palonvangan suuputouksille, josta menimme Padagovan kämpälle. Kuvassa hämärästi erottuva Padagova iltahämärissä.

Kämpällä tapasimme yksinäisen ”puuromieheksi” nimittämämme kulkijan. Hän kertoi olevansa pakosalla velkojiaan ja olevansa kotoisin Lahden seuduilta. Itseasiassa hän oli eksyksissä. Hänellä oli Taloudellisen kartan yksi lehti, jolta hän oli pudonnut pois. Hänellä ei ollut kompassia eikä muutakaan tietämystä alueesta eikä kyllä retkeilystäkään. Eväänä hänellä oli pelkästään kaurapuuroa, jota oli kyllä varastossa vieläkin melkoinen määrä.

Piirsin hänelle karttaluonnoksen ja reitin Laanilaan, jonka varustin muutamalla maamerkillä. Meillä oli hieman ylimääräisiä eväitä, joita hänelle vielä luovutimme jokseenkin yksitoikkoista ruokavaliota monipuolistamaan.

Enpä silti tiedä selvisikö asianomainen koskaan erämaasta pois vai vaalenevatko luut vielä jossakin.

Jatkoimme matkaa Suomun varsia yläjuoksulle, sillä tavanomaiset kahluupaikat eivät tulleet kysymykseen koska kevätvedet olivat vielä korkealla. Kotakönkäältä löytyi kalliolta pari ylitysrunkoa, josta taiteilin yli kieli keskellä suuta. Vaelluskumppanini Aki sitä vastoin pysähtyi keskelle ”siltaa”. Olin juuri ottanut hänestä kuvan, kun usko tasapainokykyyn loppui. Hän laskeutui rinkka selässä polvilleen hirsille ja sanoi painokkaasti ettei hän tule senttiäkään eteenpäin.

Minua alkuun nauratti, mutta havaitsin kohta, että nyt on tosi kyseessä. Polvillaan ei sateen liukastamien pyöreiden runkojen päällä ollut helppo olla. Alla kohisi parin metrin päässä vauhdikkaasti Kotaköngäs ja mikäli vahinko olisi päässyt tapahtumaan, niin ties kuinka olisi käynyt. Koski on pitkä ja niillä vedenkorkeuksilla vaarallinen. Sain kuitenkin kaveriin valettua uskoa ja taivutettuani hänelle nuoren koivun rankaa hengen vahvistukseksi, mies saatiin toiselle puolelle. Jälkeenpäin on kaverini muistellut, ettei koskaan ennen eikä myöhemmin ole kohdalle sattunut niin kovaa paikkaa. Siitä kuitenkin selvittiin ja Rautulammen ”kämpälle” yöpymään. Ohessa kuva koettelevasta ylityksestä ja toinen Rautulammen edesmenneestä asumuksesta. ”Jussipaitaa” piti tässä vaiheessa vetää päälle lämmikkeeksi, mutta ennättäessämme juhannuksen viettoon Saariselän Retkeilykeskukseen olikin jo leppoisat juhannukseen sopivat säät tarjolla.

                                                                                                                                                                                             

Heikki Yrjänäinen