Sepon muistelmia

Mietteitä moottorikelkkailusta

- Se joka on moottorikelkan keksinyt, olisi pitänyt jo lapsena kehtoon kuristaa!

Näin ärisi Marja-Kassu joskus seisemänkymmenluvulla Peskihaaran kämpällä. Vanhaa ahmanpyytäjää ärsytti kairan kadonnut rauha, joka paikkaan ilmestyneet kelkanjäljet... ja kai saamatta jääneet tapporahatkin.

Oli miten oli, tosiasia lienee kuitenkin on, että juuri moottorikelkka on eniten muuttanut ihmisen suhdetta talviseen erämaahan. Entiset päivämatkat ovat supistuneet tunteihin, kairat ovat kutistuneet ja käsivoimat vaihtuneet äriseviin hevosvoimiin.

No, pajurekiaikaan ei taida olla paluuta. Moottorikelkka on oiva peli niin työhön kuin vapaa-aikaankin – kunhan sitä käytetään oikein. Joskus kuitenkin tulee mieleen, ettei kelkkojen kehitys, säännöt ja käytännöt oikein ole pysyneet samalla viivalla.

Työkäyttö on ok, suurin osa safareista ja reittikelkkailusta samaten. Vanhaa “rappunokka-okkelin” miestä kuitenkin on alkanut oikein tosissaan jurppia nämä nykyajan “moottoriurheilijat”. Mihinkään ei olla menossa, mitään järkevää syytä ajolle ei ole, sen kun rällätään paikasta toiseen ja kaivatetaan kaikki rinteet mustalle muralle.

Tuntuu, että tältä porukalta puuttuu täydellisesti niin luonnon kuin myös toisten ihmisten kunnioitus, samoin kuin alkeellisetkin erätaidot. Kun ensin on huudatettu eksyksissä tankit tyhjiksi, soitetaan pelastushelikopteri apuun. Voi aikoja ja voi ennen kaikkea näitä niin sanottuja miehiä!

Täällä pohjoisessa on tapana päivitellä turistien holtitonta ajoa, mutta kyllä totuus on se, että pahimmat sääntöjen rikkojat löytyvät kotijoukoista. Ylä-Lapin vapaa moottorikelkkailuoikeus on käsitetty täysin väärin – tai ei ole käsitetty ollenkaan. Kuitenkin siinä lupalapussa luetellaan tarkasti mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Loppu-ukaasina mainitaan, että lupaehtojen rikkomisesta seuraa välittömästi luvan peruutus. Lisäksi lupa koskee vain valtionmaita, yksityismailla ei ilman lupaa saa ajaa metriäkään.

Miten on, voitaisiinko sopia, että jatkossa jokainen miettii hiukan omaa käyttäytymistään? Mitä jos reiteillä ajettaisiin kohtuullista vauhtia toiset kulkijat huomioiden? Entä jos rinteiden “kunkut” ja umpilumen ryöpyttäjät hakeutuisivat sinne missä heistä on vähiten haittaa. Luvallistahan tuommoinen rälläys ei ole missään, mutta jätettäisiinkö edes lain voimin perustetut erämaa-alueet rauhaan.

Mielensäpahoittaja,
Seppo Saraspää

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta

"Tilanne" 1960-luvulla

Ryhdyin tutustumaan Saariselän alueeseen laajemmin vuonna 1961. Aiheeseen olin tutustunut ennakkoon lähinnä kirjallisuudesta. Samuli Paulaharjun Sompio, K. M. Walleniuksen Ihmismetästäjiä ja Erämiehiä -teos sekä Kullervo Kemppisen Lumikuru antoivat pohjatietoa ja Lumikuru auttoi myös kartanluvussa.

 

Retkeilijällä oli tarjolla kovin kehnot kartat alkuun. Tavallinen pulliainen sai tyytyä ns. taloudelliseen karttaan 1:100 000, jonka anti oli hädin tuskin karttaluonnoksen veroinen. Siinä oli pahoja virheitäkin. Imatran lapinkävijät olivat tehneet kylläkin omaa tarvettaan varten kohtuullisen kartan, mutta sen sain käsiini vasta vuonna 1967. Sitä ennen oli jo saatavana ensimmäisen polven topografikarttoja.

 

Alueeseen tutustumista helpotti se periaate, että kuljin selänteeltä selänteelle ja huipulta huipulle. Lakimailta sai hyvän yleiskäsityksen mitä oli missäkin ja hyvänä apuna oli kiikari, jolla laakson vastarinteeltä pääsi näkemään, mistä kannattaa taas sillä puolella kavuta.

 

Kämppäverkostoa synnytettiin vasta 1960-luvun puolivälistä alkaen eikä tietenkään polkuja ollut alueella nimeksikään. Niistä useimmat olivat syntyneet läntisille lähialueille esimerkiksi Suomujokivarteen. Muuallakin oli toki polkuja, mutta useimmissa tapauksissa nämä pätkät olivat porojen aikaansaamia.

 

 

 

Tuiskukurun reunaa ihmettelemässä

 

Ensimmäinen kuva on vuodelta 1961, jolloin nelihenkisen kaveriporukan kanssa olimme liikkeellä. Kurkistelimme ensikerran Tuiskukurun länsirinteeltä etsien sopivaa alaspääsykohtaa.

 

Tällaisissa puitteissa kulkija sai kokea todellista löytöretkeilijän iloa, sillä koskaan ei tiennyt, millainen näkymä kulloisenkin harjanteen takaa leviää.

 

Lisääntyvä retkeily alkoi jättää nopeasti jälkiä, sillä useat kulkijat tahtoivat rakentaa "omia" nuotio- ja leiripaikkojaan. Niitä oli kertynyt puiston perustamiseen mennessä alueelle varmaan satoja ellei peräti tuhansia. Paljon oli jossain tapauksissa nähty vaivaakin. Erityisesti mieleeni on jäänyt Sotavaarajoen putouksille tehty "oksakalusto". Siinä oli suunnittelija nähnyt vaivaa ja tekijällä oli ollut "silmää".

 

Kovin kaukana tästä tulipaikasta ei ollut Suomujoen varteen rakennettu laavu, jossa melkoinen männynrunko oli katkaistu parin metrin korkeudelta, kannosta oli tehty jonkinlainen totemipaalu ja sen kylkeen sitten laavu. Kuten oheisesta kesäkuisena yönä otetusta kuvasta näkyy, niin kirveellä on tehty työtä kauan ja hartaasti.

Suomujoen varren laavu, jonka tekoon on selvästi nähty vaivaa

 

Laavun tekijää en tiedä, mutta paljon ei taida mennä vikaan, jos arvelee kuvan veistäjien olleen nuorehkoja miespuolisia kansalaisia, ei välttämättä Ateneumin opiskelijakuntaan kuuluvia. Kämppäverkosto oli harvanlainen ja pääosin yksityisten retkeily-yhdistysten aikaansaamia. Olen aina ihaillut imatralaisten aikaansaannosta Muorravaarakassa, aikana, jolloin yleensä kaikki tehtiin hartiapankkivoimin, unohtamatta Susi-Pesän rakentajia ja muita ahertajia. Luirojärven Rajankämppähän siirrettiin nykyiselle paikalleen Luusuanvaaran rinteeltä, ja nykyään se on varsin hyvässä kunnossa. Mahtaneeko alakuvasta monikaan tunnistaa sitä vuoden 1966 kuosista?

Luirojärven Rajankämppä

 

Kulkijat pitivät pitkään aluetta hyvässä kunnossa. Avoimet kämpät siistittiin tip top -kuntoon ja ympäristöä ei roskattu lukemattomista nuotiopaikoista huolimatta. Varsinaisista vaeltajista erottui tässä mielessä kielteisesti kylläkin pari ryhmää, joita en aio nimetä. Sotkuisesta asennosta siihen aikaan tiesi kuka siinä oli aikaansa kuluttanut. Tilanne on heidän osaltaan nykypäivänä korjaantunut, mutta yleisesti jo 1970-luvulta alkaen välinpitämätön suhtautuminen on korostunut. Tarvitaan kyllä monenlaisia palveluita, mutta omasvastuu tuntuu suuresti laskeneen.

 

Jokunen vuosi takaperin lopettelin vaellustani Kotakönkään laavun kautta. Joukko nuoria vihaisia miehiä oli purkanut tuntojaan laavun "kämppäkirjaan". Laavu oli merkitty heidän mielestään karttaan väärään paikkaan ha sitä oli pitänyt tarpeettomasti etsiskellä. "Sitä paitsi, olisiko se nyt liikaa vaadittu, että puisto olisi pannut alueelle selviä opasteviittoja..." Keräsin muovipussillisen mato- ynnä muita säilykepurkkeja lähtiessäni laavulta. Olisivatkohan ne kulkeutuneet jo aikaisemmin, jos olisi ollut niitä viittoja - mene tiedä

Heikki Yrjänäinen

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Urho Kekkosen kansallispuisto
Saariselkä Treklife
Vapaata majoitus Saariselällä
Treklife Facebookissa

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta!

Puuromies ja Kotakönkään koettelemus

Vuoden 1966 kesäkuussa olin vaelluskaverini Akin kanssa pariviikkoisella vaelluksella Saariselällä. Ilmat olivat ensi alkuun erittäin hienot, mutta ensimmäisen viikon loppupuolella ne kääntyivät todella helteisiksi. Ollessamme Sudenpesällä, kiipesin Kaarnepään päälle ja sieltä sain pienellä radiollani säätiedotuksen, jonka mukaan Ivalossa oli mitattu 32 asteen lämpötila. On varmaa, että jyrkän Kaarnepään rinne hehkutti laaksoon ainakin tuon saman astemäärän verran. Ei viitsinyt ajatellakaan päivällä kulkemista, vaan Sudenpesällä lepäiltiin. Ohessa vanha Sudenpesä tuona päivänä. Alueella majaili myös hieman vanhempi kemiläinen kulkija, joka kertoi aiemmin talvella saaneensa sydäninfarktin ja olevansa sen vuoksi kuntoilemassa. Hän oli vähäistä aiemmin makaillut suuren petäjän juurella osapuilleen nykyisen Sarviojan kämpän vaiheilla, kun karhu oli tullut Sarviojan yli etelästä päin ja noussut sitten miestä huomaamatta Kaarnepään rinteeseen.

Vaelluskaverini kanssa päätimme lähteä jatkamaan matkaa yöllä ja noin klo 11 korvilla otimme rinkat selkään ja nousimme Kaarnepään eteläisen selänteen yli ja pudottauduimme Sotavaarajoen varteen. Sotavaarajoen putouksilla oli siihenkin aikaan tulipaikka ja joku oli rakentanut juurakoista ja oksista paikalle todella hienon ”kaluston”. Siinä keiteltiin yökahvit ja jatkettiin matkaa. Tavoite oli Porttikosken kämppä, jonka lähettyville telttakangas heitettiin makuupussiemme alle ja ruvettiin nukkumaan. Aamulla havahduttiin vähän outoon ilmanalaan. Oli kirpaisevan kylmää. Kämpän ikkunalla olleen lämpömittarin lukema näytti kahta astetta. Olihan siinä äkkinäinen 30 asteen pudotus muutamassa tunnissa.

Pääsimme jatkamaan matkaa pilvisessa mutta pääosin poutaisessa säässä Palonvangan suuputouksille, josta menimme Padagovan kämpälle. Kuvassa hämärästi erottuva Padagova iltahämärissä.

Kämpällä tapasimme yksinäisen ”puuromieheksi” nimittämämme kulkijan. Hän kertoi olevansa pakosalla velkojiaan ja olevansa kotoisin Lahden seuduilta. Itseasiassa hän oli eksyksissä. Hänellä oli Taloudellisen kartan yksi lehti, jolta hän oli pudonnut pois. Hänellä ei ollut kompassia eikä muutakaan tietämystä alueesta eikä kyllä retkeilystäkään. Eväänä hänellä oli pelkästään kaurapuuroa, jota oli kyllä varastossa vieläkin melkoinen määrä.

Piirsin hänelle karttaluonnoksen ja reitin Laanilaan, jonka varustin muutamalla maamerkillä. Meillä oli hieman ylimääräisiä eväitä, joita hänelle vielä luovutimme jokseenkin yksitoikkoista ruokavaliota monipuolistamaan.

Enpä silti tiedä selvisikö asianomainen koskaan erämaasta pois vai vaalenevatko luut vielä jossakin.

Jatkoimme matkaa Suomun varsia yläjuoksulle, sillä tavanomaiset kahluupaikat eivät tulleet kysymykseen koska kevätvedet olivat vielä korkealla. Kotakönkäältä löytyi kalliolta pari ylitysrunkoa, josta taiteilin yli kieli keskellä suuta. Vaelluskumppanini Aki sitä vastoin pysähtyi keskelle ”siltaa”. Olin juuri ottanut hänestä kuvan, kun usko tasapainokykyyn loppui. Hän laskeutui rinkka selässä polvilleen hirsille ja sanoi painokkaasti ettei hän tule senttiäkään eteenpäin.

Minua alkuun nauratti, mutta havaitsin kohta, että nyt on tosi kyseessä. Polvillaan ei sateen liukastamien pyöreiden runkojen päällä ollut helppo olla. Alla kohisi parin metrin päässä vauhdikkaasti Kotaköngäs ja mikäli vahinko olisi päässyt tapahtumaan, niin ties kuinka olisi käynyt. Koski on pitkä ja niillä vedenkorkeuksilla vaarallinen. Sain kuitenkin kaveriin valettua uskoa ja taivutettuani hänelle nuoren koivun rankaa hengen vahvistukseksi, mies saatiin toiselle puolelle. Jälkeenpäin on kaverini muistellut, ettei koskaan ennen eikä myöhemmin ole kohdalle sattunut niin kovaa paikkaa. Siitä kuitenkin selvittiin ja Rautulammen ”kämpälle” yöpymään. Ohessa kuva koettelevasta ylityksestä ja toinen Rautulammen edesmenneestä asumuksesta. ”Jussipaitaa” piti tässä vaiheessa vetää päälle lämmikkeeksi, mutta ennättäessämme juhannuksen viettoon Saariselän Retkeilykeskukseen olikin jo leppoisat juhannukseen sopivat säät tarjolla.

                                                                                                                                                                                             

Heikki Yrjänäinen