99 pohjoista helmeä - osa 5

99 pohjoista helmeä juttusarjan viidennessä osassa Aini esittelee 9 itselleen tärkeää asiaa ja paikkaa Pohjois-Lapissa.

 

Ainin 9 helmeä

 

Poroerotus

Poroperheiden sadonkorjuun aikaa ja sinne pitää aina päästä. Jos on ollut hyvä sienisyksy niin kesän ja syksyn jäljiltä porot on hyvässä kunnossa. Poromiehet kokoavat poroja erotuksiin usein muutamien päivien ajan. Erotuksissa tapaa tuttuja poroperheiden jäseniä, vaihdetaan kuulumisia ja tunnelma on välitön vaikka porojen erottelu on kovaa työtä. Lapset osallistuvat innokkaasti erotuksiin ja ottavat jopa koulusta vapaata päästäkseen mukaan. Saariselän eteläpuolella sijaitseva Vuomaselkä on vanha poroerotuspaikka. Ensimmäisiä erotuksia siellä on pidetty jo 1800-luvun lopulla, ja aita on edelleen käytössä. Koitan itse päästä erotuksiin aina kun vain on vähänkin mahdollista.

 

 

Poroerotus. Kuva lainattu paliskuntain yhdistyksen sivuilta

 

Urho Kekkosen kansallispuisto

Kansallispuisto on työpaikkani ja puisto on kotipuistoni. Kansallispuiston laaja ja upea Saariselän tunturialue on vertaansa vailla, ja se sykähdyttää aina. Pyöreälakisten tuntureiden jonot jatkuvat silmänkantamattomiin ja jäkäläisillä kankailla honkien ja aihkipetäjien keskellä aistit herkistyvät, ja voi kuinka siellä sieluni lepää!

 

Nattaset

Seisenlakiset Nattastunturit Sompion luonnonpuistossa sijaitsevat kotikyläni liepeillä. Pyhä-Nattasen päivätupa on ollut pitkään perheemme vuotuinen päiväretkikohde, varsinkin silloin kun lapset olivat pieniä. Pyhä-Nattesen laelta avautuu huikeat maisemat. Idässä näkyy Saariselän tunturialue, etelässä Sompiojärvi ja laajat aapasuot. Päivätuvalle menee n. 2km pituinen merkitty reitti Sompiojärven metsäautotieltä.

 

Kaamos

Minulla kaamos on hiljentymisen ja rauhoittumisen aikaa. Koska päivät ovat lyhyet, on jatkuvasti hämärää eikä aamua oikein erota illasta, niin voi oikein luvallisesti olla laiskana. Voi käpertyä vaikka sohvan nurkkaan villasukat jalassa ja nauttia hyvästä kirjasta, tai sitten olla tekemättä mitään. Juomme puolison kanssa usein aamukahvit kynttilänvalossa, ja se on hyvä kaamospäivän aloitus.

 

 

Kaamoksen valoa Saariselällä

 

Tuisku

Tuiskutuulen tuivertaessa on pakko päästä ulos ja lenkille. Kunnon myräkkä on myös terapiaa, se puhdistaa mielen ja huonot ajatukset voi lennättää tuiskun mukana maailmalle.

 

Ahkkun Jonte

Maailman paras asia on olla isovanhempana vajaan kolmen vuoden ikäiselle Jonte-pojalle. Ahkku on saameksi mummo, ja Jonte on ahkkun rakas silmäterä.

 

Kevätaurinko

Kevät on lempivuodenaikani. Miten ihanaa olla kevätauringossa pilkillä, tuntureilla tai hiihtolenkillä! Kevätaurinko sulattaa lumet, ja se samalla enteilee kesää. Keväässä on myös kesän odotusta!

 

 

Saariselän keväthanget

 

 

Mettällä

Liikun paljon puolisoni kanssa metsällä - tai mettällä kuten on tapana sanoa. Pohjoisen miehet eivät kävele tyhjän takia mettässä, vaan siihen tulee aina olla jokin syy, esimerkiksi metsästys, kalastus tai porohommat. Olipa suu metsään menolle mikä hyvänsä, luonnon helmassa oleilu on mitä parhainta stressin poistoa, akun latausta, ja se tuo hyvän mielen. Minulla on myös aina kamera mukana, joten hyviin muistoihin voi palata myöhemmin kuvien myötä.

Aini Magga

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Sompion luonnonpuiston reitit

Urho Kekkosen kansallispuisto

Tietoa poroerotuksista

Saariselän sää

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta

"Tilanne" 1960-luvulla

Ryhdyin tutustumaan Saariselän alueeseen laajemmin vuonna 1961. Aiheeseen olin tutustunut ennakkoon lähinnä kirjallisuudesta. Samuli Paulaharjun Sompio, K. M. Walleniuksen Ihmismetästäjiä ja Erämiehiä -teos sekä Kullervo Kemppisen Lumikuru antoivat pohjatietoa ja Lumikuru auttoi myös kartanluvussa.

 

Retkeilijällä oli tarjolla kovin kehnot kartat alkuun. Tavallinen pulliainen sai tyytyä ns. taloudelliseen karttaan 1:100 000, jonka anti oli hädin tuskin karttaluonnoksen veroinen. Siinä oli pahoja virheitäkin. Imatran lapinkävijät olivat tehneet kylläkin omaa tarvettaan varten kohtuullisen kartan, mutta sen sain käsiini vasta vuonna 1967. Sitä ennen oli jo saatavana ensimmäisen polven topografikarttoja.

 

Alueeseen tutustumista helpotti se periaate, että kuljin selänteeltä selänteelle ja huipulta huipulle. Lakimailta sai hyvän yleiskäsityksen mitä oli missäkin ja hyvänä apuna oli kiikari, jolla laakson vastarinteeltä pääsi näkemään, mistä kannattaa taas sillä puolella kavuta.

 

Kämppäverkostoa synnytettiin vasta 1960-luvun puolivälistä alkaen eikä tietenkään polkuja ollut alueella nimeksikään. Niistä useimmat olivat syntyneet läntisille lähialueille esimerkiksi Suomujokivarteen. Muuallakin oli toki polkuja, mutta useimmissa tapauksissa nämä pätkät olivat porojen aikaansaamia.

 

 

 

Tuiskukurun reunaa ihmettelemässä

 

Ensimmäinen kuva on vuodelta 1961, jolloin nelihenkisen kaveriporukan kanssa olimme liikkeellä. Kurkistelimme ensikerran Tuiskukurun länsirinteeltä etsien sopivaa alaspääsykohtaa.

 

Tällaisissa puitteissa kulkija sai kokea todellista löytöretkeilijän iloa, sillä koskaan ei tiennyt, millainen näkymä kulloisenkin harjanteen takaa leviää.

 

Lisääntyvä retkeily alkoi jättää nopeasti jälkiä, sillä useat kulkijat tahtoivat rakentaa "omia" nuotio- ja leiripaikkojaan. Niitä oli kertynyt puiston perustamiseen mennessä alueelle varmaan satoja ellei peräti tuhansia. Paljon oli jossain tapauksissa nähty vaivaakin. Erityisesti mieleeni on jäänyt Sotavaarajoen putouksille tehty "oksakalusto". Siinä oli suunnittelija nähnyt vaivaa ja tekijällä oli ollut "silmää".

 

Kovin kaukana tästä tulipaikasta ei ollut Suomujoen varteen rakennettu laavu, jossa melkoinen männynrunko oli katkaistu parin metrin korkeudelta, kannosta oli tehty jonkinlainen totemipaalu ja sen kylkeen sitten laavu. Kuten oheisesta kesäkuisena yönä otetusta kuvasta näkyy, niin kirveellä on tehty työtä kauan ja hartaasti.

Suomujoen varren laavu, jonka tekoon on selvästi nähty vaivaa

 

Laavun tekijää en tiedä, mutta paljon ei taida mennä vikaan, jos arvelee kuvan veistäjien olleen nuorehkoja miespuolisia kansalaisia, ei välttämättä Ateneumin opiskelijakuntaan kuuluvia. Kämppäverkosto oli harvanlainen ja pääosin yksityisten retkeily-yhdistysten aikaansaamia. Olen aina ihaillut imatralaisten aikaansaannosta Muorravaarakassa, aikana, jolloin yleensä kaikki tehtiin hartiapankkivoimin, unohtamatta Susi-Pesän rakentajia ja muita ahertajia. Luirojärven Rajankämppähän siirrettiin nykyiselle paikalleen Luusuanvaaran rinteeltä, ja nykyään se on varsin hyvässä kunnossa. Mahtaneeko alakuvasta monikaan tunnistaa sitä vuoden 1966 kuosista?

Luirojärven Rajankämppä

 

Kulkijat pitivät pitkään aluetta hyvässä kunnossa. Avoimet kämpät siistittiin tip top -kuntoon ja ympäristöä ei roskattu lukemattomista nuotiopaikoista huolimatta. Varsinaisista vaeltajista erottui tässä mielessä kielteisesti kylläkin pari ryhmää, joita en aio nimetä. Sotkuisesta asennosta siihen aikaan tiesi kuka siinä oli aikaansa kuluttanut. Tilanne on heidän osaltaan nykypäivänä korjaantunut, mutta yleisesti jo 1970-luvulta alkaen välinpitämätön suhtautuminen on korostunut. Tarvitaan kyllä monenlaisia palveluita, mutta omasvastuu tuntuu suuresti laskeneen.

 

Jokunen vuosi takaperin lopettelin vaellustani Kotakönkään laavun kautta. Joukko nuoria vihaisia miehiä oli purkanut tuntojaan laavun "kämppäkirjaan". Laavu oli merkitty heidän mielestään karttaan väärään paikkaan ha sitä oli pitänyt tarpeettomasti etsiskellä. "Sitä paitsi, olisiko se nyt liikaa vaadittu, että puisto olisi pannut alueelle selviä opasteviittoja..." Keräsin muovipussillisen mato- ynnä muita säilykepurkkeja lähtiessäni laavulta. Olisivatkohan ne kulkeutuneet jo aikaisemmin, jos olisi ollut niitä viittoja - mene tiedä

Heikki Yrjänäinen

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Urho Kekkosen kansallispuisto
Saariselkä Treklife
Vapaata majoitus Saariselällä
Treklife Facebookissa

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta!

Kokenut Saariselän kävijä Heikki on lähettänyt meille vaelluskertomuksiaan Saariselän selkosilta muille kulkijoille jaettavaksi. Tässä ensimmäinen muistelo on vuodelta 1960!

Luvatta luonnonpuistossa

Ensimmäisen vaellukseni Saariselällä tein elokuun alkupuolella 1960. Tarkoitukseni oli kahden kaverini kanssa kulkea Kopsusjärven kautta Luirojärvelle ja sieltä Lankojärven kautta Laanilaan. Kaikilla kolmella oli vahva partiolaistausta ja olimme kokeneita luonnossa kulkijoita, vaikka pohjoisessa emme aiemmin olleet kulkeneetkaan. Olimme kaikki etelä-pohjalaisia ja astuimme Rovaniemen pikajunaan Seinäjoella. Emme ennättäneet Kokkolaa pitemmälle, kun Kari niminen jäsenemme ilmoitti olevansa kuumeessa. Hän oli salannut asianlaidan pelätessään matkan peruuntuvan.

Oli selvää, että aikataulu ja suunnitelmat menivät uusiksi. Taloudellista karttaa 1:100000 silmäillessämme, päätimme helpottaa kulkua ja jäädä aluksi Tankavaaraan parantelemaan sairasta ja sitten jatkaa siitä kohti Nattasia. Mieleemme ei juolahtanutkaan, että alue oli jo silloin luonnonpuisto, jossa liikkuminen oli rajoitettua.

Aikanaan poistuimme linja-autosta Jorpulipään tasolla ja kuljimme sen pohjoisrinteellä kulkevaa vanhaa saksalaisten huoltotietä myöten sekä pystytimme telttamme melko ylhäälle rinteelle. Siellä kuumeista lääkittiin asperiinilla ja juotettiin kuumaa teetä, mehua ja kahvia. Hikoilun myötä kuume laski ja sitten suunnattiin kulku itään kohti Seinänattasten keskiselännettä. Vaivattomasti tultiin tunturin juurelle, siitä yli sekä Sukkulajärven pohjoispäähän, johon leiri perustettiin.

Liikuskelimme lähipäivät tästä tukikohdasta käsin ja nousimme kaikille huipuille. Kalastelimme myös sekä Sukkulajärvessä että Hietajärvillä varsin hyvällä menestyksellä. Pyhänattaselle kiivettyämme tapasimme mökillä palovartijan, joka oli tietysti myös puiston vartija. Kehuskelimme hänelle saaliitamme, vaikka hänen selkänsä takana oleva lintututkija koetti antaa kovasti kieltäviä käsimerkkejä. Vartija suhtautui meihin silti leppoisan ymmärtäväisesti ja sanoi käsittävänsä, ettei meillä ollut mitään tietoa rajoituksista joita olimme rikkoneet.

Seuraavana aamuna olin ulkona peseytymässä järven rannassa kahden kaverini vielä torkkuessa teltassa. Järvihän sijaitsee melko korkealla ja sen vesi on yleensä kesälläkin hyytävän kylmää. Jussi niminen kaverini nousi teltasta tässä vaiheessa ja nähdessään minut märkänä, oletti että olen ollut uimassa. En oikonut tätä väärää käsitystä ja hän ei halunnut olla pekkaa pahempi, vaan karaisi luontonsa ja meni uimasilleen. Vesi oli kuitenkin niin kylmää, että hän kangistui sellaiseen kuntoon ettei kyennyt edes pukeutumaan.  Karin kanssa jouduimme hankaamaan pyyheliinoilla häneen verenkiertoa. Ollessamme seuraavana päivänä leirissä Nalinojan varrella Jussi vuorostaan sairastui kuumeeseen. Osansa saattoi olla silläkin, että runsasta viikkoa aiemmin oli häneltä poistettu umpisuoli.

Mutta mikäs siinä, sairasta taas hoidettiin hyväksi koetuilla tehokkailla konsteilla ja minä nypin Nalinojasta tammukoita. Aikanaan tulimme Vuotsoon ja siitä etelään menevään linjuriin. Kotiin päästyämme sairastuin sitten minä.

Heikki Yrjänäinen

Matka vai määränpää?

Kuljeskelen korvessa

Julkaisimme muutama viikko sitten täällä Treklife blogissa Keijo K:n vaelluskertomuksen UKK-puistosta videon muodossa. Videolla esitellään Keijon upeita kuvia ja tarttuvaa kerrontaa matkan varrelta. Keijon video herätti minussa myös syvempää pohdintaa vaelluksesta ja sen viehätyksestä. Tässä vielä Keijon video uudelleen teille, jotka ette ole sitä nähneet.

Metsän parantava vaikutus

Joku aika sitten julkaistiin myös tutkimus, jonka mukaan jopa vain kuusi tuntia kuukaudessa metsässä vietettyä aikaa parantaa ihmisten elämän laatua ja terveyttä merkittävästi. Mihin tämä vaikutus sitten perustuu? Tietenkin ulkoilu ja kuntoilu parantaa fyysistä kuntoa, mutta ei tämä vaikutus varmaan pelkästään siihen perustu.

Itse olen huomannut, että metsä auttaa unohtamaan huolia ja purkamaan stressiä. Huono päiväkin muuttuu nopeasti hyväksi, kun pääsee viettämään aikaa luonnon keskellä. En sitten tiedä mistä tämä johtuu. Ehkä se on helpottavaa, että metsässä saa raivota omaa huonoa oloaan pois ilman, että kukaan loukkaantuu. Tai ehkä metsän hiljaisuudessa saa rauhassa selvittää omia ajatuksiaan ilman, että kukaan häiritsee. Vaikka huolensa sanoisi ääneen, ei metsän puut ja solisevat vedet kerro niitä eteen päin.

Tunturissa on tilaa hengittää

Itse tapaan kiivetä ylös avotunturiin, kun kaipaan rauhaan. Siellä asiat usein asettuvat oikeaan mittasuhteeseen. Tunturin huipulta taivaanrantaan katsellessa tajuaa usein oman pienuutensa - kuinka minun huolet on ehkä kuitenkin tämän maailman virrassa pieniä. Toisaalta tunturissa tuntee myös kuuluvansa jonnekin. Nämä kairat, ne on minun koti.

Matka vai määränpää?

"Rinkka maahan, oli aika pysähtyä hetkeksi, olin selviytynyt." 

Olisikohan osa vaelluksen viehätyksestä juuri matkan teosta, itsensä fyysisestä rasittamisesta? Hikoilemalla ylös tunturiin raskaan rinkan kanssa vaeltaja pääsee puhdistautumaan arjen huolesta ja stressistä.

Arkielämän monimutkaisuus muuttuu yksinkertaisemmaksi vaeltajan mielessä. Ei tarvitse tehdä tai sanoa mitään ihmeellistä - tasainen askelten rytmi ja hiljakseen vaihtuvat maisemat riittävät.

Hiljaisuus

Jos jotain metsästä löytää niin hiljaisuutta. Kaupungin melussa ei kuule eikä huomaa niitä pieniä ääniä, jotka kuulostavat erämaan rauhassa voimakkailta. Tuulen humina puiden latvoissa tai tunturikoivikoissa, veden solina tunturipurossa ja askelten tasainen rytmi säestävät vaeltajan matkaa.

Tyvenessä tunturissa voi kuulla poron koparoiden napsahtelun ja pikkulintujen laulut. Tässä toimiston tuolissa istuessanikin pystyn kuvittelemaan metsän äänet elävästi - se rauhoittaa.

Vaelluksen viehätys

Vaeltamisessa on oma erityislaatuinen viehätyksensä. Oli se sitten kävelyä, hiihtoa, pyöräilyä tai mitä tahansa. Samat ihmiset tulevat vuosi toisensa jälkeen tänne Saariselän tuntureillekin vaeltamaan. Veri vetää tunturiin.

Mutta, mihin tämä viehätys perustuu? Perustuuko se maisemiin ja maastoihin? Vai onko vaelluksen tarkoituksena rauhoittuminen tai kenties puhdistuminen? Mitä mieltä olette? Mitä vaeltaminen ja erämaa merkitsee teille lukijat?


Tiina

Tekstiin liittyviä linkkejä:

MTV:n uutinen luonnon vaikutuksesta terveyteen
Treklife reitit
Treklife lajit

 

 

Vaellustunnelmia Saariselän erämaasta

Saariselkä Treklifen tiimi toivottaa tämän rauhallisen videon myötä kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua!

Oikeassa paikassa väärään aikaan?

Oikeassa paikassa väärään aikaan?

Metsä oli hiljainen. Pysähtyessä tuntui kuin alkaisi tinnittämään. Kuusi huojui tuulessa. Sen alla erottui polku, jonka mukulaista pintaa peittivät juurien rönsyt. ”Tästä ei varmaan hetkeen ole kukaan kulkenut”, aprikoin mielessäni.

”Mitä sinä täällä oikein teet”, oli Sompiontietä vastaan ajanut pakettiautokuski tuntunut kysyvän ilmeellään.

Mietin sitä itsekin. Senkun käymässä.Tarvitseeko kaikkeen syytä? Enkö muka saisi? Eikö se riitä, että haluaa nähdä jotakin mitä ei ole ennen nähnyt?

Tässä tuhrukelissä ei kyllä paljoa nähnyt.

Kaivoin kameran repusta ja puin sen takin alle odottelemaan. Ehkäpä jotain ilmaantuisi? Lähdin kapuamaan ylös kiemurtelevaa polkua, jolle oli ollut helppo löytää pieneltä levikkeeltä. Tällainen lähtöpäivän kävelyreissu.

Oli hienoa olla yksin liikkeellä! En oikeastaan koskaan ollut viettänyt viikonloppua lähes yksinäni. En ole mikään erakkoluonne. Pidän ihmisistä. No, olihan Savottakahvilan rouvan kanssa mukava rupatella munkkikahvien ääressä kuluneesta sesongista. Kuulemma oli ollut kiireinen ruska. Oikein aukioloaikoja saanut pidentää...

Nyt ei ollut kiire. Kaikkialla oli tilaa. Varsinkin täällä Pyhä-Nattasen rinteellä lumituiskussa. Kapusin ylemmäksi puurajaan. Nyt sai vetää huppua päähän, sillä lunta tuiskutti juurikin siinä kuuluisassa vaakatasossa. Tähyilin ympärilleni, mutta huippua ei vielä näkynyt.

Siellä niiden pitäisi olla. Saamelaisten pyhien kivipaasien. Toorien.

Ympärillä aukesi rakkakivisiä pirunpeltoja ja muutama kitukasvuinen kataja sekä tunturikoivu. Maisema oli mustavalkoinen. Siellä täällä lumesta pisti vielä muutama värikäs varpu, muistutuksena menneestä sesongista. Lapin matkailun syyssesonki, ruska, kestää pari viikkoa. Kauhea hässäkkä ja sitten kaikki on ohi. Odotellaan joulun pyhiä leposykkeellä.

Tästä ei maisema ei paljon karummaksi muutu!

Minusta matalasesonki on mahtavaa aikaa olla tunturissa!

En kaipaa hiihtolomien jonokaaosta sitten ollenkaan. Rinteessä viihdyn parhaiten keväällä, kun perusjantteri kaivelee jo tupsulakkiaan serpentiinistä Ullanlinnan puistossa. Loppusyksyssä on myös jotain erityisen valloittavaa. Luonto on hiljentynyt. Kaamos on tulossa. Päivän hailakka valo väistyy arktisen yön pimeyden tieltä.

Toisaalta viihdyn nykyisin parhaiten sellaisessa rinteessä, jossa joudun itse keräämään tarvittavat metrit reisilihaksillani. Syvässä lumessa.

Ulkoilmaharrastukset ovat aina kelistä kiinni. Upeimmat elämykset kokee silloin, kun olosuhteet osuvat juuri tismalleen kohdalleen. Laskemisessa puhutaan jiihaa-keleistä; niistä hetkistä kun ei kykene pitämään lapsellista intoa sisällään, vaan se purkautuu spontaanina mylväisynä huulilta. Jiihaa! Perin epäsuomalaista oikeastaan, sellainen iloitseminen. Kel' onni on ja niin edelleen...

Hyvät laskukelit tuovat mukanaan ilmoön nimeltä puuteristressi. Herkusta on pakko saada paras irti. Jos odotukset eivät syystä tai toisesta täyty, seuraa pettymys. Unelmakelit ovat täyttä suorittamista, tai ainakin suoritusmoodiin on helppo lipsahtaa. Pakko. Saada. Kaikki. Irti.

Ja tietenkin ikuistettua hetket upeisiin kuviin.

Havahduin ajatuksistani keskellä tuulen piiskaamaa tunturinkuvetta. Tuntui puhdistavalta olla täällä ilman sen kummempaa agendaa. Ei haittaisi, vaikken kaivaisi kameraani esiin. Oikeastaan se olisi täysin ymmärrettävää.

Olin lähtenyt reissulle toiveenani saada hienoja kuvia revontulista. Nyt oli maksimikausi ja näin pohjoisessa lähes taatusti näkisin jotain, mikäli taivas olisi kirkas. Luonnollisestikin paksu pilvipeite piti maiseman harmaana koko viikonlopun.

Ei keliä – ei stressiä.

Revontulikuvauksessa pätee samanlainen hetkellinen stressi kuin puuterilumessa. Näytös voi kestää vain kaksi minuuttia ja olla sitten ohi. Hienot kuvat vaativat harkintaa, mutta usein tilanteen ollessa päällä tulee vain puolipaniikissa räiskittyä umpimähkään jokaiseen suuntaan. Jos kameran asettaisi yhteen kohtaan ja antaisi sulkimen räpsyttää ajastimella, voisi itsekin keskittyä nauttimaan näytöksestä. Kamera kaulallani muistutti minua paradoksista; missaanko hienoimmat hetket hätäilemällä niiden tallentamisesta?

Aloin lähestyä huippua. Isot laattamaiset lohkareet täplittivät pirunpeltoa. Karua, erittäinkin karua. Samalla myös kiehtovan kaunista! Kaivoin kamerani esiin ja käänsin ujeltavalle tuulelle selkäni. Tästä tulisi hieno mustavalkoinen kuva. Minimalistinen ja kontrastinen, sellainen juuri mistä pidän!

Pikkuruinen palovartijan tupa ja huussi. Tuulen ja tuiskun armoilla.

Kyltissä luki; Palovartijan tupa 0,2km. Muutaman kymmenen metrin päästä näin sen. Pieni, harmaan lankun pinnoittama mökkerö uhmasi viimaa kuin kyyristyneenä. Kaverinaan sillä oli huussi. Rakennusten suojana huipulla kiersi korkeitten kivipaasien rykelmä. Siinä ne olivat, toorit. Olipa huikea paikka! Hyvällä ilmalla täältä näkisi varmasti kauas. Nyt tuiskun keskellä tuntui kuin olisi muutaman kymmenen metrin laajuisessa kuplassa, eikä tietäisi loppuuko maailma kuplan ulkopuolella. Se oli mahdollisesti vieläkin jännittävämpi ajatus kuin sadan kilometrin näkyvyys.

Hain viimalta suojaa kopistellen sisään Palovartijan tupaan, johon juuri mahtui kamiinan lisäksi kaksi laveria ja pöytä. Istahdin pöydän ääreen kaivelemaan eväsleipiäni esiin. Ulkona tuisku jatkui. Mahtava paikka ja mahtava tunne olla yksin tällaisessa paikassa tällaisessa kelissä. Vieraskirjan mukaan kukaan ei ollut käynyt täällä neljään päivään, kuten olin ollut aistivinanikin. Tein kirjaan oman merkintäni.

Kirjoittaja Palovartijan tuvassa. Kuva jalustalta ja viivelaukaisimella. 

Onneksi tulin!

Valokuvattuani aikani tuvan ja vaikuttavien kivipaasien ympäristössä lähdin kulkemaan verkkaisesti alamäkeen takaisin autolleni. Matkalla pohdin, kuinka monia tällaisia vähän tunnettuja helmiä Lapissa onkaan. Pyhä-Nattasen laki Palovartijan majoineen ja kivipaasineen oli tietyllä tavalla yksi vaikuttavimpia paikkoja missä olen käynyt. Tuntui, että olin ”löytänyt” jotain joka puoliksi tekisi mieli pitää  itsellään, salaisuutena. Ikään kuin pelkäisin viehätyksen katoavan ihmisten kiinnostuksen myötä.

Liekkö huoli kuitenkaan paikallaan. Jos kivipaadet kestivät aloillaan jääkauden, eivät ne varmaan parista jalkaparista säikähdä, vai mitä luulette?

Sompion luonnonpuiston reitit Luontoon.fi -palvelussa ->

Teksti ja kuvat: Simo Vilhunen / facebook.com/simovilhunen1913 

Kirjoittaja on kovaa vauhtia lappilaistuva ex-espoolainen, jolta ei kannata kysyä valokuvauksesta varautumatta tunnin vaahtosuiseen monologiin.

Toorit näyttivät kuin pannukakkukasoilta, vaikka ovatkin yhtenäistä kiveä.