Vaellustarinoita Saariselän selkosilta

Pientä harhailua

 

Tarkka suunnistaminen Saariselän alueella oli aluksi vaikeaa huonojen karttojen vuoksi, kunnes 1960-luvun alkuvuosina saatiin ensimmäinen ilmakuviin perustuva topografikartta. Ilmakuvien tulkinnassa oli kuitenkin ensimmäisissä painoksissa toivomisen varaa, ja kartan mittakaava ei sallinut kovin yksityiskohtaista tietoa.

 

Suunnistaminen monin kohdin piti tehdäkin melko suurpiirteisesti, mutta koska uudessa kartassa kaikki pääkohdat olivat paikallaan, niin tuskin kellään sen avulla oli suurempia ongelmia kohteiden löytämisessä.

 

Tietysti kartanluku- ja suunnistustaidoilla kuin myös ns. kyvyllä huomioida ympäristöään on merkitystä. Jälkimmäistä kannattaa korostaa, sillä GPS-laite ja kompassi voivat mennä hukkaan tai rikkoutua ja karttakin pudota. Kannattaa aina pitää pääilmansuunnat selvillä jollakin tavalla.

 

Itselläni on varsin hyvä suuntavaisto. Olen silti sen verran horjahdellut, etten erehtymättömänä itseäni pidä.

 

Olin nousemassa talvella Pälkkimäojan perukkaa tarkoituksena suksitella Muorravaarakan ruoktulle Lumikurun kautta. Rinne oli jyrkkä ja perässä kiskottavana varusteet. Nousuhan otti koville. Rinteen taittuessa olin melkoisessa happivelassa ja silmiä hämärsi. Lähdin saman tien laskemaan rinnettä loivasti alasuuntaan. Siinä en ennättänyt sivuille vilkuilla vaan keskityin lukemaan rinnettä. Aikanaan pitkä liuku päättyi ja nojasin sauvoihin. Edessä oleva pilvitaivas vähän repeili ja harson takaa vilahti auringon kehrä. Tajusin välähdyksessä, että kello näytti puolta päivää. Vilkaisin heti oikealle ylhäälle. Siellä sojotti Sokostin puhelinmasto. Olin laskeutunutkin koilliseen suuntaavan Lumikurun sijasta kaakkoon Sokostin taakse. Minun on vieläkin vaikea käsittää, miten saatoin pyörähtää niin selvässä ja tutussa paikassa.

 

Kuva on Pälkkimäojan perukalta länteen päin vuonna 1994. Taustalla Joukhaispää.

 

Jotkut ihmiset eivät juuri kykene hahmottamaan ympäristöään, tunnistamaan sen yksityiskohtia eikä pysymään suunnassa. Heillä ilmansuunnatkin saattavat pyörähdellä päivittäin. On selvä, että suunnistus ja kohteiden löytäminen saattaa olla joskus tuskallista.

 

Olin kaverini Akin kanssa yöpynyt Muorravaarakan ruoktulla vuonna 2003 kesällä ja lähdimme kulkelmaan laaksoa etelään. Akanhärkäkurussa hän sanoi kyllä ymmärtävänsä, että etelään päin olemme menossa, mutta hänen päänsä sanoo, että menemme päinvastaiseen suuntaan eli pohjoiseen. Kulku oli tästä syystä hänelle vähän epämiellyttävää, kun oli niin voimakas tunne väärään suuntaan menosta. Pidimme tankkaustauon Hammaskurussa ja jatkoimme Vuomapään lounaiskulmalle, josta avautuvat avarat näkymät etelään. Osoitin Akille Marivaaran, jossa automme odotteli ja kysäisin, että joko pää on lonksahtanut kohdalleen. Hän pudisteli päärään. Yövyttyämme Siulalla olivat napa-alueet vaihtuneet onneksi vakinaisille paikoilleen ja ongelma katosi.

 

 

Kuvassa vaeltajiani kiintopistettä tutkimassa Akanhärkäkurussa 1982.

 

Saariselän maasto on pääosin helppokulkuista. Tietysti löytyy vaikeampiakin paikkoja ja kartat edelleenkin ovat siinä määrin suurpiirteisiä, etteivät jotkut hankalat kohdat ole siitä luettavissa. Tästä syystä paikannuslaitteistakaan ei ole aivan sellaista apua, kun asiaan perehtymättömät saattavat kuvitella. Tapasin pari vähissä voimissa olevaa miestä eräänä talvisena aamuna Tuiskukurun kämpällä. He olivat gps-laitteestaan huolimatta harhailleet Harrihaaran varsien metsissä ja pikkukuruissa kunnes pimeys oli yllättänyt. Suorasta suunnasta ei ollut apua. Kehnojen varusteiden kanssa miehet olivat kyhjötelleet kuusen juurella päivän valkenemista odotellen. Kun näkyvyyttä oli riittävästi, oli kämppäkin löytynyt. Lohduttelin, että olen juuri hiihtänyt hyvän ladun Luirolle, ja kehottelin sitä myöten matkaamaan saunomaan, mutta myrtyneet miehet tuntuivat saaneen tarpeekseen.

 

Kuvassa Tuiskukurun kämppä 2014 huhtikuussa

 

Joskus saattaa vaeltaja kulkea niin ajatuksissaan, että käsittämättömästi menettää käsityksensä suunnastaan ja kadottaa kykynsä tunnistaa tuttujakin paikkoja. Monet tietävät Vongoivajoen ja Jaurun yhtymäkohdassa hoksottimensa kadottaneen naisen tarinan. Silloin Jaurulla liikkuneet etsivät hänestä merkkejä, mutta tuloksetta. Niin tein minäkin. Ei se silti ollut mikään ihme, koska asianomainen oli kaukana Jaurun laaksosta etelässä ja onnekseen muutaman päivän päästä sattui osumaan Itäkairan prinsessan asennolle, joka rauhoitteli kulkijan ja järjesteli tälle avun.

 

Näillä alueilla harhaili kerran myös Kemihaarasta liikkeelle lähtenyt nuorten miesten porukka. Heidän tarkoituksenaan oli kulkea Luirojärven kautta Saariselän retkeilykeskukseen tai Kiilopäälle, mutta Luiro jäi löytymättä ja kaverit tutustuivat perusteellisesti länsipuolen rannattomaan suoalueeseen. Satuin olemaan aviosiippani kanssa Tammikämpällä veneellä, kun siihen pölähti tihkusateisessa säässä ruskeaa suokuraa tippuvien salskeiden nuorten miesten ryhmä. He olivat vihdoin viimein päässeet "kartalle". Loma-aika vain oli loppumassa ja heillä oli tulenpalava kiire maantien varteen. Onneksi olimme paikalla ja heidän hetken lepäiltyään lautturoin heidät joen toiselle puolelle. Vesi oli silloin sen verran korkealla, että joen ylittäminen muutoin olisi tehnyt kovasti tiukkaa. Sääliksi kävi kun kaverit painuivat sateiseen säähän ja vähän huolettikin, että löytyykö Orposen laavu ja Vuotsoon johtavan tien pää.

 

 

Kuvassa Luirojoki Tammikämpän kohdalla.

 

 

 

Heikki Yrjänäinen

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta

Eräretki 1963 Saariselän selkosille

Olin koulukavereitteni kanssa kaavaillut kesällä 1963 Saariselälle tehtävää vaellusta. Keskikesällä se toteutuikin. Ajokorttia autosta puhumattakaan ei meillä kenelläkään ollut, joten matka pohjoiseen tehtiin yleisillä kulkuneuvoilla. Reitin suunnittelu jäi minun harteilleni, koska olin jo pari kertaa aiemmin ollut matkassa. Liikkeelle lähdimmekin tutusta Kopsusjärven tienhaarasta, jota myöten kuljettiin Kopsusjärvelle sekä Kopsuslammen kämpälle.

 

Kuvassa "Maisa", Ossi ja allekirjoittanut kämpän edustalla

 

Jatkoimme osapuilleen parin vuoden takaisen vaellukseni reittiä. Suomun ruoktulta kuljimme vähän matkaa alavirtaan ja sitten käännyimme Aitaojan varteen. Melko ylhäälle kallioiselle seinämälle pantiin leiri pystyyn.

 

 

Kuva leiripaikaltamme Aitalammen suuntaan.

 

Nykypäivänä ei tulisi mieleenkään koettaa jatkaa tästä samanlaista reittiä kuin vuonna 1963 kuljimme. Nousimme nimittäin itään päin jyrkän rinteen, laskeuduimme saman verran, sitten yli Vintilätunturin melkein korkeimmalta kohdalta, alas Vintiläojan laaksoon, ylös Pikkutuntureille, alas Tuiskukuruun ja noustiin suoraan Tuiskupään "hatulle". Reitti kylläkin on kaikin puolin hieno, mutta nykyään kyky nousta ja laskeutua jatkuvasti vaativia rinteitä on jossain määrin heikentynyt.

 

 

Silloinkin silti kannatti silloin tällöin ottaa lakitasanteilla rennosti.

 

 

Joistakin kuvista näkyy sen aikakauden "trendikkäät" retkeilyasusteet, anorakit. Jalassa oli tällekin päivälle kelvolliset "koripallotossut". Niissä oli paksuhko tukeva pohja ja varsi tuki nilkkaa.

 

Säät suosivat meitä koko vaelluksen ajan ja myös ollessamme Tuiskupään pahdoilla.

 

 

Kuvassa kaverini Ossi, Maisa ja Raija.

 

Itäänpäin jatkettiin ja lopulta saavuttiin Vasanluomapäiden eteläpuolen painanteeseen, josta Luirojärvi ja Sokosti avautuivat eteemme. Tulimme sieltä käsin järven pohjoispäähän ja asettauduimme leiriin mukavalle paikalle järven länsirannalle sen keskivaiheille.

 

 

Luirojärvi

 

 

Seuraavan sivun kuva on leiripaikaltamme. Kannattaa panna merkille koivun oksassa roikkumassa kiikari, jota varsinkin siihen aikaan käytin vaelluksilla ahkerasti, kuin myös tyttöjen mukanaan raahaama ainakin kolmikiloinen transistoriradio. Nuotiopaikalta voi nähdä nykyään kovin harvinaiset oksahaarukat, joiden varaan keitto-orsi pantiin.

 

 

Luirojärven leiripaikan maisemat

 

 

Leirissä olimme tässä muutaman päivän ja kuljimme lähiympäristössä huiputtaen muun muassa Sokostin pohjoislaen ja Joukhaispään. Lähdimme Luirojärveltä pohjoiseen Lupukoiden itäpuolelta, mutta ei aivan nykyisin yleisesti käytettyä reittiä, vaan lännenpää ja taivalsimme Sotavaarajoen vartta länsipuolelta. Sieltä tulo vastaan aikanaan Sotavaarajoen putouksen ja Suomujoki.

 

 

Porttikoskella oli silloinkin ylityspaikka. Kuvasta saattaa päätellä, ettei se ollut aivan nykypäivän veroinen.

 

 

Matka jatkui tästä Lankojärvelle. Porttikosken eikä Lankojärven nykyisiä kämppiä ei siihen aikaan vielä ollut. Leiri pantiin pystyyn Lankojärven keskivaiheille illan hämyssä.

 

 

Lankojärvi

 

 

Lankojärvellä viivyttiin pari yötä. Toiseksi yöpymispaikaksi valittiin Lankojärven lounaispään saari, jossa "Meänteisellä" oli vielä silloin asuinkorsu. Isäntä ei ollut kotosalla, joten Ossi uskaltautui yöpymään "erakon" majassa. Tässä hän aamulla silmät sikkarassa on sieltä kömpimässä. Asumus oli hirsiseinäinen, kaikin puolin siisti ja viihtyisä. Kuten savutorvesta saattaa havaita, siellä oli tulisija. Meänteisellä oli myös kirjallisia harrastuksia. "Kämppäkirjassa" oli mietelmiä, runonpätkiä ja piirroksia.

 

Meänteisen asumus

 

 

Matka jatkui Rautuojan vartta ylävirtaan. Ojan varrella tapasimme yksinkulkijan, vähän vanhemman miehen, joka kertoi olevansa ensimmäisellä vaelluksellaan. Hän oli leiriinsä pystyttänyt laavun, jota hän kertomansa mukaan oli neulonut koko edellisen syksyn ja talven. Melkoinen temppu tätä kirjoitettaessa, sillä hän oli tehnyt sen käsin silmäneulan avulla. Pitkät olivat saumat. Oli siinä ollut pistelemistä.

 

Laavuntekijä työnäytteineen.

 

 

Rautulammelle saakka emme tästä kulkeneet, vaan käännyimme Kutturapäiltä Rautuojaan laskevan puron varteen ja nousimme sieltä ylös tunturiin. Rinne oli siellä melko tasainen ja hyväkulkuinen. Sieltä laskeuduimme Pirttinokan "kupolin" länsipuolelta kohti Luulampia. Tämä alue oli vielä siihen aikaan kovin erämaista. Ei ollut Luulammella kulkemisen jälkiä majasta puhumattakaan. Ei ollut Kiilopään eräkeskusta. Saariselällä oli Kaunispäällä Ylämaja ja alapäässä alamaja, eikä muuta.

 

Niinpä suunnistelin Luulammelta kohti Laanilaa, joka oli silloin vielä alueen "polttopiste". Sieltä aikanaan noustiin Rovaniemen "linjuriin". Matkalla kotiin putoilimme kommelluksesta toiseen, mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

 

 

Heikki Yrjänäinen

 

 

 

 

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta

Maailman paras paikka

 

Saariselältä löytyy melkeinpä jokaiselle joku suosikkipaikka. Jollekin yksittäinen alue nousee pysyvästi ylitse muiden. Vanhemmat kulkijat muistavat varmaan helsinkiläisen Tauno Perttulan, alueen ikiliikkujan, joka vuosikymmenestä toiseen suuntasi kulkunsa Saariselälle. Vuosittain hänen puumerkkinsä oli luettavissa Raappanan kammilta ja erityisesti Hammaskodan kämppäkirjalta.

 

Hän istuskeli kesäkuun alussa 1998 Anterinmukan terassilla, kun videoin siinä vieressä näkymiä. Hän kysäisi onko minulla jotakin erityistä suosikkipaikkaa jossakin Saariselän alueella. Mietin kysymystä ja totesin, etten voi sillä tavalla mitään yksilöidä, mutta useat paikat Vongoivan alueella ovat mieleeni ja Jaurun varsi on kiehtova.

 

Hän myönteli, että niin kyllä hänenkin mielestään, mutta yksi on ylitse muiden ja se on Hammaskota ja sen lähiympäristö. "Se on aivan ihana paikka", korosti hän vielä.

 

 

Kuvassa Hammaskota vanhassa kuosissaan vuonna 1994.

 

Perttula siirtyi taivaallisille vaellusreiteille vähän vuosituhannen vaihteen jälkeen, ja Hammaskota myöhemmin poltettiin, koska senkin aika oli tullut täyteen. Vuoden 2013 syksyllä avattiin siellä uusi kota kulkijoiden käyttöön. Saapa nähdä kiintyykö joku siihen kuten Perttula vanhaan kammiin.

 

Tauno Perttula oli sinnikäs kulkija. Muistaakseni vuoden 1995 kevät oli vähän myöhässä. Ajellessani vaelluskaverini Antin kanssa kohti Saariselkää kesäkuun alkupäivinä, oli tunturialueella nähtävissä huolestuttavasti lunta. Ohitettuamme Kaunispään lumet nopeasti hävisivät ja kääntyessämme Kuutusjärven tielle alue vaikutti lumettomalta. Sulamisvedet olivat kuitenkin katkaisseet tien, joten jouduimme kääntymään ja ajamaan Raja-Jooseppiin.

 

Kulku sieltä etelään päin onnistui mukavasti jalkamiehiltä. Metsässä harvakseltaan näkyi pieniä lumipälviä ja Kiertämät olivat jäässä, mutta pohja oli kulkukelpoista.

 

Kun tulimme sitten Anterin laakson reunalle, oli kuin olisimme astuneet eri vuodenaikaan. Anterissa oli täysi talvi. Lunta oli aivan rikkumaton pinta ja paksusti. Kaiken lisäksi se upotti. Jotenkin keinottelimme Rajavartioasemalle ja sen ampumaradan taulukopille, jonka lattialle heitimme makuupussimme ja yövyimme siinä.

 

Päätimme aamulla yrittää Anterinmukkaan. Joki oli avoin ja se oli sulattanut reunastaan puolen metrin levyisen paljaan maakaistaleen, jota myöten joten kuten päästiin etenemään. Siinä saattoi arvioida, että lumen paksuus oli keskimäärin hyvinkin vielä puolisen metriä. Anterinmukassa oli kuin lauma surevia hautajaisvieraita. Muutama vaeltaja oli miettimässä mitä tehdä. Kuulimme, että Tauno Perttula oli lähtenyt yrittämään "maantietä" myöten länteen. Sinne päätimme Antinkin kanssa jatkaa ja ainakin koettaa Hammaskuruun saakka.

 

Viiden kilometrin päässä Anterin tulipaikalla Perttula istuskelikin. Siinä oli aurinko sulattanut pienen pälven. Hän kertoi odottelevansa, että lumi vähän laskisi ja koettaisi sitten Akanhärkäkurun kautta päästä Muorravaarakkaan. Aikaa Tauno kulutteli matemaattisella probleemalla, kuten matikanopettajalle hyvin sopi. Hän oli mitannut kohdalla Anterinjoen lähinnä olevan uoman leveyden ja keskisyvyyden ja mitannut siihen parinkymmenen metrin pätkän. Yläjuoksun puolelle hän asetti puupalasen ja otti kellolla aikaa mitaten virtaamaa sekä laski, montako kuutiota vettä tunnissa siinä huilaa kohti Venäjää. Hän kertoi tulleensa myös Kiertämäjärven kautta ja kulku oli ollut vaikeaa. Vedenjakajan ylityksen jälkeen hän oli aika-ajoin vedellyt rinkkaakin perässään luisutellen sitä sadesuojan päällä.

 

Pienen tauon jälkeen jatkoimme Antin kanssa matkaa ja melkoisen aherruksen jälkeen tavoitimme Hammaskurun. Lunta oli siellä suunnalla huomattavasti Anteria enemmän. Keinopäästä selvisimme kulkemalla sen ylärinteillä ja kämpälle pääsimme Repojoen latvapuron pohjaa kävellen. Vettä oli siinä vain 10-15 senttiä, kun sulaminen ei vielä ollut alkanut. Hammaskurun kämpän kohdalla lunta oli niin mahdottomasti, että jalat eivät riittäneet, mutta kämpälle runnottiin ja aikanaan jouduttiin palaamaan samaa suuntaa takaisin.

 

Selvisikö Tauno Muorravaarakkaan vai ei, sitä en tullut tietämään, mutta todennäköisesti. Hän oli hyvin kilpailuhenkinen. Kun hän oli päättänyt jotakin, niin sinnikkäästi hän yritti. Eräs "etappi" oli sadan vaelluksen raja. Melkein hän sen saavutti. Viimeisenä vaellusvuotenaan hän teki peräti neljä vaellusta. Tietämäni mukaan hän sai valmiiksi myös pienoismallin Hammaskodasta, "maailman parhaasta paikasta".

 

Heikki Yrjänäinen

 

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Urho Kekkosen kansallispuisto

UK-puiston tuvat

Hammaskota

Treklife-reitit

Vapaata majoitusta Saariselällä

 

 

 

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta!

Puuromies ja Kotakönkään koettelemus

Vuoden 1966 kesäkuussa olin vaelluskaverini Akin kanssa pariviikkoisella vaelluksella Saariselällä. Ilmat olivat ensi alkuun erittäin hienot, mutta ensimmäisen viikon loppupuolella ne kääntyivät todella helteisiksi. Ollessamme Sudenpesällä, kiipesin Kaarnepään päälle ja sieltä sain pienellä radiollani säätiedotuksen, jonka mukaan Ivalossa oli mitattu 32 asteen lämpötila. On varmaa, että jyrkän Kaarnepään rinne hehkutti laaksoon ainakin tuon saman astemäärän verran. Ei viitsinyt ajatellakaan päivällä kulkemista, vaan Sudenpesällä lepäiltiin. Ohessa vanha Sudenpesä tuona päivänä. Alueella majaili myös hieman vanhempi kemiläinen kulkija, joka kertoi aiemmin talvella saaneensa sydäninfarktin ja olevansa sen vuoksi kuntoilemassa. Hän oli vähäistä aiemmin makaillut suuren petäjän juurella osapuilleen nykyisen Sarviojan kämpän vaiheilla, kun karhu oli tullut Sarviojan yli etelästä päin ja noussut sitten miestä huomaamatta Kaarnepään rinteeseen.

Vaelluskaverini kanssa päätimme lähteä jatkamaan matkaa yöllä ja noin klo 11 korvilla otimme rinkat selkään ja nousimme Kaarnepään eteläisen selänteen yli ja pudottauduimme Sotavaarajoen varteen. Sotavaarajoen putouksilla oli siihenkin aikaan tulipaikka ja joku oli rakentanut juurakoista ja oksista paikalle todella hienon ”kaluston”. Siinä keiteltiin yökahvit ja jatkettiin matkaa. Tavoite oli Porttikosken kämppä, jonka lähettyville telttakangas heitettiin makuupussiemme alle ja ruvettiin nukkumaan. Aamulla havahduttiin vähän outoon ilmanalaan. Oli kirpaisevan kylmää. Kämpän ikkunalla olleen lämpömittarin lukema näytti kahta astetta. Olihan siinä äkkinäinen 30 asteen pudotus muutamassa tunnissa.

Pääsimme jatkamaan matkaa pilvisessa mutta pääosin poutaisessa säässä Palonvangan suuputouksille, josta menimme Padagovan kämpälle. Kuvassa hämärästi erottuva Padagova iltahämärissä.

Kämpällä tapasimme yksinäisen ”puuromieheksi” nimittämämme kulkijan. Hän kertoi olevansa pakosalla velkojiaan ja olevansa kotoisin Lahden seuduilta. Itseasiassa hän oli eksyksissä. Hänellä oli Taloudellisen kartan yksi lehti, jolta hän oli pudonnut pois. Hänellä ei ollut kompassia eikä muutakaan tietämystä alueesta eikä kyllä retkeilystäkään. Eväänä hänellä oli pelkästään kaurapuuroa, jota oli kyllä varastossa vieläkin melkoinen määrä.

Piirsin hänelle karttaluonnoksen ja reitin Laanilaan, jonka varustin muutamalla maamerkillä. Meillä oli hieman ylimääräisiä eväitä, joita hänelle vielä luovutimme jokseenkin yksitoikkoista ruokavaliota monipuolistamaan.

Enpä silti tiedä selvisikö asianomainen koskaan erämaasta pois vai vaalenevatko luut vielä jossakin.

Jatkoimme matkaa Suomun varsia yläjuoksulle, sillä tavanomaiset kahluupaikat eivät tulleet kysymykseen koska kevätvedet olivat vielä korkealla. Kotakönkäältä löytyi kalliolta pari ylitysrunkoa, josta taiteilin yli kieli keskellä suuta. Vaelluskumppanini Aki sitä vastoin pysähtyi keskelle ”siltaa”. Olin juuri ottanut hänestä kuvan, kun usko tasapainokykyyn loppui. Hän laskeutui rinkka selässä polvilleen hirsille ja sanoi painokkaasti ettei hän tule senttiäkään eteenpäin.

Minua alkuun nauratti, mutta havaitsin kohta, että nyt on tosi kyseessä. Polvillaan ei sateen liukastamien pyöreiden runkojen päällä ollut helppo olla. Alla kohisi parin metrin päässä vauhdikkaasti Kotaköngäs ja mikäli vahinko olisi päässyt tapahtumaan, niin ties kuinka olisi käynyt. Koski on pitkä ja niillä vedenkorkeuksilla vaarallinen. Sain kuitenkin kaveriin valettua uskoa ja taivutettuani hänelle nuoren koivun rankaa hengen vahvistukseksi, mies saatiin toiselle puolelle. Jälkeenpäin on kaverini muistellut, ettei koskaan ennen eikä myöhemmin ole kohdalle sattunut niin kovaa paikkaa. Siitä kuitenkin selvittiin ja Rautulammen ”kämpälle” yöpymään. Ohessa kuva koettelevasta ylityksestä ja toinen Rautulammen edesmenneestä asumuksesta. ”Jussipaitaa” piti tässä vaiheessa vetää päälle lämmikkeeksi, mutta ennättäessämme juhannuksen viettoon Saariselän Retkeilykeskukseen olikin jo leppoisat juhannukseen sopivat säät tarjolla.

                                                                                                                                                                                             

Heikki Yrjänäinen