Mietteitä maastojuoksupolulta

Mietteitä maastojuoksupolulta

Telemark-hiihtäjän vuosi tähtää talveen ja lumeton aika kuluu harjoittelun merkeissä talven retkiä varten. Maastojuoksu, tai muodikkaasti trail running, on todella hyvä tapa pitää peruskunto kohdillaan talvea varten. Tiet on tehty autoja ja pyörillä varustettujen ajoneuvojen liikkumista silmällä pitäen ja niissä on mielestäni jaloin liikkumiseen luonnottoman kova alusta. Maastossa liikkuminen tuntuu luonnolliselta paitsi vaihtelevan alustan myös ympäristönsä vuoksi. Vaihteleva polku tuo mielekkyyttä juoksuun ja parantaa koordinaatiota. Parhaimmillaan lenkillä on samoja elementtejä kuin talvisessa tunturissa, jossa silmä lepää ja sielu puhdistuu.

Rumakurun siluetti "uuden" (rakennettu 1960-luvulla) päivätuvan ikkunasta. Kuva: Simo Vilhunen

Saariselältä lenkille lähtiessäni päätin valita kohteekseni Rumakurun, Iisakkipään luontopolkua seuraillen. Kelo-ojalta polku mutkitteli puronvartta ylöspäin ja kääntyi ylös tunturiin. Mäntymetsän jälkeen nousin avotunturiin, josta polku lähtee viettämään alaspäin kohti Rumakurua. Tuntureiden ympärillä levittäytyvä metsämaisema on kuin toinen maailma kun sitä lähestyy avotunturista käsin. Jossain vaiheessa vaivaiskoivut vaihtuvat mäntymetsään, jossa on suojaisaa juosta.

Jyrkkäseinäinen ja kivikkoinen Rumakuru sijaitsee noin seitsemän kilometrin päässä Saariselältä. Perille saavuttuani kiinnitin huomiota kurun jyrkkiin seiniin ja syvään pohjaan. Jyrkällä seinällä olisi hyvä laskea, mutta syvä pohja on riski, jos lumi jostain syystä sattuisi vyörymään. 

Kuru näyttää sivusta katsottuna kuin auralla kynnetyltä ja herättää ajatuksia sen syntyperästä.

Rumakurun kämppä rakennettiin 1800 - 1900 lukujen vaihteessa ja se on Saariselän alueen vanhimpia kämppiä. Kämpän rakentajista ei ole varmaa tietoa, mutta lähialueelta löytyneiden kaivuujälkien perusteella sen on arveltu alun perin olleen kullanetsijöiden tukikohta. Nykyään se on Urho Kekkosen kansallispuiston päivätupa ja maastojuoksijalle hieno paikka pysähtyä tankkaamaan.

Söin mukaani ottamani sämpylän urheilujuoman kera ja mietin talven tuloa. Maailmalla matkustaessa on tullut nähtyä kaikenlaisia paikkoja, ja me voimme olla ylpeitä meillä säilyneestä erämaaluonnosta. Rauha, hiljaisuus ja luonnon karu rehellisyys ovat korvaamattomia ihmiselle. Teknologiasta, kaupungistumisesta ja niin kutsutusta kehityksestä huolimatta, me olemme lähtöisin luonnosta ja osa meidän olemuksesta kuuluu tänne. 

Polku, odottamassa juoksijaa. Kuva: Simo Vilhunen

Liekö vieraantuminen luonnosta sitten yksi syy sille, minkä vuoksi meillä on lisääntyvässä määrin sosiaalisia ongelmia?

Paluumatkalla seurailin maakotkan kaartelua, joka näytti olevan liikkeellä ruuan hankintapuuhissa. Muita liikkujia tuona päivänä ei ollut ja juoksu tuntui kevyeltä. Pitkä ja loiva alamäki yhdistettynä perillä odottavaan saunaan lisäsi menohaluja siinä määrin, että puhelimen sykemittari antoi alle neljän minuutin kilometrivauhdit viimeisille muutamalle kilometrille. Kotkaa tämä ei näyttänyt kiinnostavan, liekö sitten mittaillut minut syömiseen kelpaamattomaksi.

Viidentoista kilometrin lenkin jälkeen sauna ja hyvä ruoka maistuivat. Tällaiset päivät jäävät mieleen ja antavat potkua arkeen. Täytyy tulla pian uudestaan.

– Antte Lauhamaa / anttelauhamaa.com/