Oikeassa paikassa väärään aikaan?

Oikeassa paikassa väärään aikaan?

Metsä oli hiljainen. Pysähtyessä tuntui kuin alkaisi tinnittämään. Kuusi huojui tuulessa. Sen alla erottui polku, jonka mukulaista pintaa peittivät juurien rönsyt. ”Tästä ei varmaan hetkeen ole kukaan kulkenut”, aprikoin mielessäni.

”Mitä sinä täällä oikein teet”, oli Sompiontietä vastaan ajanut pakettiautokuski tuntunut kysyvän ilmeellään.

Mietin sitä itsekin. Senkun käymässä.Tarvitseeko kaikkeen syytä? Enkö muka saisi? Eikö se riitä, että haluaa nähdä jotakin mitä ei ole ennen nähnyt?

Tässä tuhrukelissä ei kyllä paljoa nähnyt.

Kaivoin kameran repusta ja puin sen takin alle odottelemaan. Ehkäpä jotain ilmaantuisi? Lähdin kapuamaan ylös kiemurtelevaa polkua, jolle oli ollut helppo löytää pieneltä levikkeeltä. Tällainen lähtöpäivän kävelyreissu.

Oli hienoa olla yksin liikkeellä! En oikeastaan koskaan ollut viettänyt viikonloppua lähes yksinäni. En ole mikään erakkoluonne. Pidän ihmisistä. No, olihan Savottakahvilan rouvan kanssa mukava rupatella munkkikahvien ääressä kuluneesta sesongista. Kuulemma oli ollut kiireinen ruska. Oikein aukioloaikoja saanut pidentää...

Nyt ei ollut kiire. Kaikkialla oli tilaa. Varsinkin täällä Pyhä-Nattasen rinteellä lumituiskussa. Kapusin ylemmäksi puurajaan. Nyt sai vetää huppua päähän, sillä lunta tuiskutti juurikin siinä kuuluisassa vaakatasossa. Tähyilin ympärilleni, mutta huippua ei vielä näkynyt.

Siellä niiden pitäisi olla. Saamelaisten pyhien kivipaasien. Toorien.

Ympärillä aukesi rakkakivisiä pirunpeltoja ja muutama kitukasvuinen kataja sekä tunturikoivu. Maisema oli mustavalkoinen. Siellä täällä lumesta pisti vielä muutama värikäs varpu, muistutuksena menneestä sesongista. Lapin matkailun syyssesonki, ruska, kestää pari viikkoa. Kauhea hässäkkä ja sitten kaikki on ohi. Odotellaan joulun pyhiä leposykkeellä.

Tästä ei maisema ei paljon karummaksi muutu!

Minusta matalasesonki on mahtavaa aikaa olla tunturissa!

En kaipaa hiihtolomien jonokaaosta sitten ollenkaan. Rinteessä viihdyn parhaiten keväällä, kun perusjantteri kaivelee jo tupsulakkiaan serpentiinistä Ullanlinnan puistossa. Loppusyksyssä on myös jotain erityisen valloittavaa. Luonto on hiljentynyt. Kaamos on tulossa. Päivän hailakka valo väistyy arktisen yön pimeyden tieltä.

Toisaalta viihdyn nykyisin parhaiten sellaisessa rinteessä, jossa joudun itse keräämään tarvittavat metrit reisilihaksillani. Syvässä lumessa.

Ulkoilmaharrastukset ovat aina kelistä kiinni. Upeimmat elämykset kokee silloin, kun olosuhteet osuvat juuri tismalleen kohdalleen. Laskemisessa puhutaan jiihaa-keleistä; niistä hetkistä kun ei kykene pitämään lapsellista intoa sisällään, vaan se purkautuu spontaanina mylväisynä huulilta. Jiihaa! Perin epäsuomalaista oikeastaan, sellainen iloitseminen. Kel' onni on ja niin edelleen...

Hyvät laskukelit tuovat mukanaan ilmoön nimeltä puuteristressi. Herkusta on pakko saada paras irti. Jos odotukset eivät syystä tai toisesta täyty, seuraa pettymys. Unelmakelit ovat täyttä suorittamista, tai ainakin suoritusmoodiin on helppo lipsahtaa. Pakko. Saada. Kaikki. Irti.

Ja tietenkin ikuistettua hetket upeisiin kuviin.

Havahduin ajatuksistani keskellä tuulen piiskaamaa tunturinkuvetta. Tuntui puhdistavalta olla täällä ilman sen kummempaa agendaa. Ei haittaisi, vaikken kaivaisi kameraani esiin. Oikeastaan se olisi täysin ymmärrettävää.

Olin lähtenyt reissulle toiveenani saada hienoja kuvia revontulista. Nyt oli maksimikausi ja näin pohjoisessa lähes taatusti näkisin jotain, mikäli taivas olisi kirkas. Luonnollisestikin paksu pilvipeite piti maiseman harmaana koko viikonlopun.

Ei keliä – ei stressiä.

Revontulikuvauksessa pätee samanlainen hetkellinen stressi kuin puuterilumessa. Näytös voi kestää vain kaksi minuuttia ja olla sitten ohi. Hienot kuvat vaativat harkintaa, mutta usein tilanteen ollessa päällä tulee vain puolipaniikissa räiskittyä umpimähkään jokaiseen suuntaan. Jos kameran asettaisi yhteen kohtaan ja antaisi sulkimen räpsyttää ajastimella, voisi itsekin keskittyä nauttimaan näytöksestä. Kamera kaulallani muistutti minua paradoksista; missaanko hienoimmat hetket hätäilemällä niiden tallentamisesta?

Aloin lähestyä huippua. Isot laattamaiset lohkareet täplittivät pirunpeltoa. Karua, erittäinkin karua. Samalla myös kiehtovan kaunista! Kaivoin kamerani esiin ja käänsin ujeltavalle tuulelle selkäni. Tästä tulisi hieno mustavalkoinen kuva. Minimalistinen ja kontrastinen, sellainen juuri mistä pidän!

Pikkuruinen palovartijan tupa ja huussi. Tuulen ja tuiskun armoilla.

Kyltissä luki; Palovartijan tupa 0,2km. Muutaman kymmenen metrin päästä näin sen. Pieni, harmaan lankun pinnoittama mökkerö uhmasi viimaa kuin kyyristyneenä. Kaverinaan sillä oli huussi. Rakennusten suojana huipulla kiersi korkeitten kivipaasien rykelmä. Siinä ne olivat, toorit. Olipa huikea paikka! Hyvällä ilmalla täältä näkisi varmasti kauas. Nyt tuiskun keskellä tuntui kuin olisi muutaman kymmenen metrin laajuisessa kuplassa, eikä tietäisi loppuuko maailma kuplan ulkopuolella. Se oli mahdollisesti vieläkin jännittävämpi ajatus kuin sadan kilometrin näkyvyys.

Hain viimalta suojaa kopistellen sisään Palovartijan tupaan, johon juuri mahtui kamiinan lisäksi kaksi laveria ja pöytä. Istahdin pöydän ääreen kaivelemaan eväsleipiäni esiin. Ulkona tuisku jatkui. Mahtava paikka ja mahtava tunne olla yksin tällaisessa paikassa tällaisessa kelissä. Vieraskirjan mukaan kukaan ei ollut käynyt täällä neljään päivään, kuten olin ollut aistivinanikin. Tein kirjaan oman merkintäni.

Kirjoittaja Palovartijan tuvassa. Kuva jalustalta ja viivelaukaisimella. 

Onneksi tulin!

Valokuvattuani aikani tuvan ja vaikuttavien kivipaasien ympäristössä lähdin kulkemaan verkkaisesti alamäkeen takaisin autolleni. Matkalla pohdin, kuinka monia tällaisia vähän tunnettuja helmiä Lapissa onkaan. Pyhä-Nattasen laki Palovartijan majoineen ja kivipaasineen oli tietyllä tavalla yksi vaikuttavimpia paikkoja missä olen käynyt. Tuntui, että olin ”löytänyt” jotain joka puoliksi tekisi mieli pitää  itsellään, salaisuutena. Ikään kuin pelkäisin viehätyksen katoavan ihmisten kiinnostuksen myötä.

Liekkö huoli kuitenkaan paikallaan. Jos kivipaadet kestivät aloillaan jääkauden, eivät ne varmaan parista jalkaparista säikähdä, vai mitä luulette?

Sompion luonnonpuiston reitit Luontoon.fi -palvelussa ->

Teksti ja kuvat: Simo Vilhunen / facebook.com/simovilhunen1913 

Kirjoittaja on kovaa vauhtia lappilaistuva ex-espoolainen, jolta ei kannata kysyä valokuvauksesta varautumatta tunnin vaahtosuiseen monologiin.

Toorit näyttivät kuin pannukakkukasoilta, vaikka ovatkin yhtenäistä kiveä.