Täällä Saariselällä on jo näin joulukuun alussa talvi pitkällä. Lunta on yli 40cm ja hiihtämäänkin pääsee huollettuja latuja pitkin mukavasti.
Itselläni on ollut jo pitkään haaveena hankkia kunnolliset metsäsukset. Tänä vuonna vihdoin ja viimein toteutin haaveeni, ja pari viikkoa sitten kotiin saapui upouudet Peltosen Metsä-sukset ja umpihankihiihtoon tarkoitetut sauvat. Ihan täysin perinteistä mallia nämä sukset eivät enää ole, vaan perinteisten "hiirenloukkusiteiden" sijaan suksissa on ihan oikeat back country- siteet.
Hetihän suksia piti päästä kokeilemaan, vaikka oli jo ilta ja ulkona pimeää. Otsalamppua minulla ei ole, joten matkaan lähdin "sokkona". Koska Rumakuruun ei ole vielä ajettu latua, päätin suunnata sinne. Hirvaskurussa huomasin, etten suinkaan ollut ensimmäinen hiihtäjä, joka on suunnannut huollettujen latujen ulkopuolelle.
Hirvaskurussa meni Rumakurun suuntaan hiihtämällä tehty latu. Pimeässä oli vaikea arvioida montako hiihtäjää edelläni oli mennyt, mutta useampi kuitenkin, koska latu oli jo varsin kovapohjainen.
Tavallisiin latusuksiin tottuneena kesti hieman aikaa ennen kuin totuin metsäsuksilla hiihtämiseen. Pidemmät ja painavammat välineet vaativat totuttelua, mutta pian alun jälkeen homma alkoi sujumaan.
Monelle voisi tulla yllätyksenä kuinka hyvin pimeässä metsässä näkee ilman mitään lisävaloa. Lumisten puiden silhuetit taivasta vasten, tähdet ja kuu sekä edessä kumpuileva reitti erottuvat maastosta selkeästi. Tutut paikat tunnistaa helposti, eikä suunnistaminen aiheuta ongelmia.
Pian pääsin puurajan yläpuolelle ja näin kauempana loistavat kylän valot. Latu taisi jatkua Rumakurun suuntaan, mutta itse päätin lähteä kohti avotunturia Vahtamapään rinteeseen. Yllätyin kuinka hyvin sukset pitivät ja luistivat umpihangessa. Suksi kantoi pehmeän pakkaslumen päällä hyvin ja pääsin etenemään varsin reippaasti.
Vahtamapään rinteessä pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta ja katselemaan hämyistä maisemaa. Tunturin hiljaisuudessa oli taianomaista tunnelmaa. Pian jatkoin kuitenkin matkaa, sillä kylmä alkoi jo hiipimään takin alle.
Alamäkeen matka taittui mukavasti, ja pian olin taas puurajassa. Koska kello alkoi jo olla paljon päätin oikaista metsän läpi suoraan kotiin. Pimeässä puiden välissä puikkelehtiessa alkoi itselläkin hieman jännittää, noinkohan löydän suorimman reitin kotiovelle. Yllättävän hyvin tutut maamerkit löytyivät pimeässäkin ja löysin reitin ilman sen pidempiä "ketun lenkkejä".
Aluetta tuntemattomalle henkilölle en tietenkään suosittelisi pimeässä ja lumisessa metsässä liikkumista merkittyjen ja huollettujen reittien ulkopuolella. Vuosien aikana tutuksi tulleet lähimetsät lukuisine tuttuine maamerkkeineen ja selkärankaan piirtynyt suuntavaisto auttavat etenemään maastossa pimeässäkin.
Pimeässä metsässä aistit valpastuu, ja metsä tulee ikään kuin lähemmäs kuin valaistun ladun vilinässä. Mieleeni tulee ajatus, tällaista hiihto taisi olla Saariselän alkuaikoina. Ei ollut valaistuja latureittejä, ei hienoilla latukoneilla huollettuja tasaisia latuja, eikä paljon muitakaan rakennelmia. Mutta oli samat tunturit ja metsät, lunta ja koskemattoman tuntuista luontoa.
Tästä se kaikki on lähtenyt. Ihmiset ovat vuosikymmenien ajan tulleet hiihtämään Saariselälle hienojen maisemien, tuntureiden ja lumisten talvien vuoksi. Sittemmin hiihtäjien tarpeet ovat lisääntyneet ja laji on kehittynyt, minkä seurauksena ladut ovat leventyneet ja välineet muuttuneet.
Itse olen kasvanut ja oppinut hiihtämään tällä myöhemmällä ajalla - kapeilla suksilla ja koneella huolletuilla laduilla. Olenpa oppinut luisteluhiihdonkin jo hyvin nuorella iällä. Ehkä juuri siksi oli hienoa päästä kokemaan se toisenlainen hiihto. Itse latua tehden ja pimeässä metsässä edeten.
Tämä reissu ei takuulla jäänyt viimeisekseni pimeässä metsässä, eikä uusien metsäsuksien ostaminen jäänyt kaduttamaan.. Suunnitteilla on jo pidempiä retkiä syvemmälle kansallispuistoon ahkion tai rinkan kanssa. Sitä ennen ehdin tutustumaan lähialueen metsiin illan hämyssä vielä useita kertoja.
 |
| Saariselkä Treklife kuvituskuva |
Tiina Idström
