Kooste Saariselän fatbike talvesta

Huhtikuun puolessa välissä on läskipyöräilykelit kohillaan! 

Kun on yöllä 10 astetta pakkasta niin aamulla pyörällä pääsee ihan mihin haluaa!

Maaliskuussa mennään ja mennään vaudilla

Kevät aurinko ei ole enää pelkkä tuloillaan oleva aavistus vaan se on nyt täällää.

Lunta on "enemmän kuin miesmuistiin" ja aurinko paistaa aamusta iltaan! Kelit ovat täydellisen kohdallaan, mikään ei voisi olla paremmin talvisten ulkolajien harrastajille. 

Helmikuu! Talvea parhaimmillaan!

Lunta sataa aina vaan ihan älyttömästi. Viime viikollakin leijaili 30cm uutta lunta, mikä teki pyöräilyreiteistä hetkittäin aika pehmeitä...kunto nousee kohisten...

Aurinko on jo melko kirkas ja hanget suorastaan hohtavat.

 

Tammikuun pakkastunnelmia Saariselältä! 

Pakkanen huitelee 30 ja 40 välillä, mutta sehän on vain pukeutumiskysymys!

Tänään (7.1.2016) on se ihana päivä kun yli kuukauden mittaisen kaamos on ohi, aurinko nousi peräti 7 minuutin ajaksi horisontin yläpuolelle! Tosin pakkasusva peitti eteläisen taivaanrannan ja sen seitsemän minuutin "kirkkauden". Tuleehan se päivä huomennakin...

Joulukuussa alkaa todenteolla talviset touhut

Ulkoilma-aktiviteetteja riittää Saariselällä joka makuun! Hiihtää voi ladulla ja ladun ulkopuolella, ja tämän talven uutuutena läskipyöräily talvireiteillä! Tänään pakkasta 25 - 30 astetta, mutta hyvin tarkenee! Aina on hyvä sää pyöräillä!

Treklife stories in English

Hunting of colourful sceneries

On the first half of the September 2014 I made a short six day hiking trip in Saariselkä with my son Jukka. We began our journey from Aittajärvi, where we counted 25 cars that belonged to other hikers who were probably inspired by the “autumn colours”. From the beginning the weather was dry and sometimes even sunny, but there were lots of vapour in the air, which blurred the outlines and reduced vision when looking far away. First four days went in these conditions. The picture below, which was taken on the first morning in Suomujoki from the strait of the lake Kotajärvi and Suomujärvi, shows well the weather.

My son was testing his new camera and he is responsible for the pictures included here. The foggy weather reduced the quality of some landscape photos and the autumn colours didn´t do justice for themselves. Although in close-up photos like in this picture taken from the falls of Maalpurinoja, the quality is decent. The moss covering the rocks has already got some amazing colours.

Weather changed in the night before the fifth day. Fog was wiped away and the sky became clear. We had been sleeping near Hammaskuru´s cabin and we were thinking about continuing from there to Muorravaarakan ruoktu and through the Pirunportti, name means “the gate of devil”, to the gorge of Ukselma. On the photo below we are climbing towards the Keinopää and Pirttikallionvaara and looking at were we came. On the background rises the mountain of Vuomapää.

Then we wandered over the valley of river Anteri towards the gorge Akanhärkä.

The view from the gorge of Akanhärkä was great towards the ridges of Ukselma and Sollanpää.

Then we descended to the south-end of the Muorravaarakka- valley and had a little break and a snack on the campfire next to the riverside.

The journey continued smoothly past Muorravaarakan ruoktu´s cabin towards the side of Ukselma and Pirunportti.

On the west side of the Pirunportti opened the gorge Ukselma, where the evening sun started gilding slopes.

When we arrived to the mouth of gorge Ukselma, it was already a late night. Sky was foreshadowing cold night and in the morning our tent was covered in frostworks. Whilst re were making our way towards the cabin Sarvioja, which was couple of kilometers away, the ground was still frosted.

We climbed from the behind of Sudenpesä to Kaarnepää. There was gloving gold and traces of purple in the direction were we had come from.

We continued over the Kaarnepää towards the Maantiekuru and Aittajärvi. On the top of the Kaarnepää the view of waves of round blue mountain peaks was greeting us. Soon we were back at Aittajärvi. The loot was also good. Jukka had taken over 600 photos and I have 35 minutes of video diary.

Again one successful hiking trip down. Besides the photos I think we gathered a lot of physical as well as mental capital.

Heikki Yrjänäinen

Värikkäitä kuvia pyydystämässä

Vaellustarinoita Saariselän selkosilta

 

Syyskuun ensimmäisellä puolikkaalla 2014 tein poikani Jukan kanssa lyhyehkön kuuden päivän vaelluksen Saariselällä. Liikkeelle lähdimme Aittajärveltä, jonka "parkkipaikalla" laskimme ruskasesongin innoittamien vaeltajien autoja 25 kappaletta. Säät olivat heti alkuun poutaiset ja aurinkoisetkin, mutta ilmassa oli runsaasti verihöyryä, joka pehmensi maiseman ääriviivoja ja heikensi näkyvyyttä kauemmaksi. Näin meni neljä ensimmäistä päivää. Alakuvassa näkyykin tämä tilanne ensimmäisenä aamuna Suomujoella Kotajärven ja Suomujärven salmesta otetusta otoksesta.

 

 

 

Poikani kokeili uuttaa kameraansa, josta oheiset kuvat ovatkin peräisin. Maisemakuvia heikensi tämä säätila, eivätkä syksyn värit päässeet oikeuksiinsa. Lähikuvissa silti jälki oli kohtuullista, kuten tässä Maalpurinojan putouksilla otetussa kuvassa. Kalliopeitteen sammaleeseen on jo ilmestynyt upeaa väriä.

 

 

 

Säätyyppi muuttui viidennen kulkupäivän vastaisena yönä. Kosteus pyyhkiytyi pois ja ilma kirkastui. Olimme yöpyneet Hammaskurun autiotuvan lähettyvillä ja tarkoitusemme oli jatkaa siitä Muorravaarakan ruoktulle sek Pirunportin kautta Ukselmakuruun. Alakuvassa olemme nousemassa Keinopään ja Pirttikalliovaaran välistä painannetta kohti ja katselemme tulosuuntaamme. Taustalla kohoaa Vuomapää.

 

 

 

Sitten mentiin Anterijoen latvalaakson kautta kohti Akanhärkäkurua.

 

 

 

 

Akanhärkäkurusta on hyvä näkymä Ukselman ja Sollanpään selänteelle.

 

 

 

 

Laskeuduimme sitten Muorravaarakan laakson eteläpäähän ja pysähdyimme hetkeksi jokivarressa olevalle tulipaikalle nauttimaan välipalaa.

 

 

 

Matka eteni joutuin Muorravaarakan ruoktun autiotuvan kautta kohti Ukselman rinteitä ja Pirunporttia.

 

 

 

Pirunportin länsipuolella avautui Ukselmakuru, jossa ilta-aurinko alkoi kultaamaan rinteitä.

 

 

 

 

 

Tultuamme Ukselmakurun suulle oli ilta jo pitkällä. Taivas enteili kylmää yötä ja aamulla olikin teltta jäähileessä. Saapastellessamme parin kilometrin päähän Sarviojan kämpälle, oli maa vielä huurteessa.

 

 

 

 

Kiipesimme Sudenpesän takaa Kaarnepäälle. Tulosuunnassamme oli kullanhohdetta ja vähän purppuraakin.

 

 

 

 

Jatkoimme Kaarnepään yli kohti Maantiekurua ja Aittajärveä. Kaarnepään laella edessä levisivät kulkusuunnassamme tuntureiden siniset laineet. Pian olimme Aittajärvellä. "Saalista" oli kertynyt. Jukalla oli kamerassaan yli 600 otosta ja minulla 35 minuutin videopäiväkirja.

 

 

 

Jälleen yksi onnistunut vaellus oli takanapäin. Kuvamateriaalin lisäksi kertyi niin fyysistä kuin henkistäkin pääomaa.

 

 

Heikki Yrjänäinen

 

 

Saariselän kultamailla

Saariselän seudun kultahistoriasta on ollut tässä blogissa aiemminkin juttua. Saariselän ympäristössä kultaa on huuhdottu useilla paikoilla satojen vuosien ajan. Esimerkkejä tällaisista paikoista ovat Laanila, Tankavaara ja Ivalojoen kultala. Näillä paikoilla kullankaivuuseen ja sen historiaan pääsee tutustumaan vielä nykyäänkin.

 

Seuraavassa Heikki kertoo omia kokemuksiaan Saariselän kultamailta:

 

Kultaa ja (kalliita) jalokiviä

 

Vuonna 1966 päätin kaverini Akin kanssa pariviikkoisen vaelluksemme juhannukseksi Saariselkään. Silloin sen keskeinen paikka oli ns. "Sininen pirtti" ja alueelle oli rakennettu muutama vaatimaton lautamökki turistien vuokrattavaksi.

 

Osapuilleen nykyisen Santa´s Hotel majapaikan kohdilla Luton latvapuron varressa oli pieni sauna. Sen vierellä oli eräällä tutullani kullanhuuhdontapaikka ränneineen kaikkineen. Hänen mukaansa alueen maaperä oli kauttaaltaan kultapitoinen ja sitä löytyi vaikkapa tien luiskasta. Tätä uskalsimme hieman epäillä ja niin asiasta ruvettiin juhannuksen kunniaksi ottamaan selvää. Silloisen valtatien ojan luiskasta haettiin "läkkisangollinen" soraa ja se huuhdottiin ja loppupesu tehtiin tietysti vaskoolilla. Satunnainen otos tuotti seitsemän kultahippua ja kaksitoista 2-3mm granaattisirua. Pakko oli ruveta uskomaan.

 

Kuvassa on saatu otos rännin läpi laskettua

Vaelluskaverini Aki vaskoolin reunoissa

 

 

Vuoden 1968 kesällä olin nuorikkoni kanssa Ivalojoen kultamailla kulkemassa. Uusin kultaryntäys ei ollut vielä silloin alkanut ja alueella oli melko hiljaista. Palatessamme pysähdyimme eräälle levähdyspaikalle, jossa vanhahko mies ylläpiti vaatimatonta matkamuistomyymälää. Hän kyseli missä olimme liikuskelleet ja innostui kovasti kuullessaan mistä olemme tulossa. Hän kertoi olleensa vakituinen kullankaivaja, mutta kullan markkinahinnan pudotessa oli joutunut lopettamaan. Hän kertoi tutkineensa muun muassa Tankavaaran aluetta ja kovasti oli mieltä jäänyt kaivelemaan joku kohta. "Ne kallionkynnet olisi tehnyt mieli räjäyttää". Hänen kehotuksestaan poikkesimme silloin kartoissa Ruosteojan nimellä kulkeneen vähäisen puron varteen Tankavaaran tuntumassa ja löysimmekin sieltä kaivuualueen, jossa oli periaatteessa kaikki tarvittava maassa hujan hajan. Siellä oli rännejä ja työvälineitä. Mieleeni tuli, että tulen myöhemmin paikalle ja kunnostan paikalla olevista tarvikkeista huuhdontapaikan ja kuvaan sen kunnostustyön kaitafilmille.

 

Rännin kulmaus hylätyltä "kaivokselta" Tankavaarassa

 

 

Hankkeelle tuli vähän esteitä ja pääsin matkaan vasta parin vuoden päästä keväällä 1970. Muutama päivä ennen matkaan lähtöä havaitsin lehdestä uutisen, jonka mukaan Tankavaaran kulta-alueet oli hankkinut hallintaansa joku ryhmä, joka suunnitteli siellä käynnistävänsä turisteille suunnattua liiketoimintaa. Oma suunnitelmani kaatui tähän ja lähdin vaimon ja toisen pariskunnan kanssa tavalliselle vaellukselle.

 

Ensimmäisen kerran lähestyin Saariselän aluetta sillä kerralla pohjoisen suunnalta Ivalo - Raja-Jooseppi tieltä. Silloin alueella oli runsaasti puutavaran kuljetukseen tehtyjä teitä ja Luton yli kunnossa olevia siltoja. Ajelimme etelään päin kohti Pajujärveä, mutta tie ei ollut ajokelpoinen perille saakka.

 

Auto jätettiin ja heitettiin rinkat selkään. Heti ensimmäisillä sadoilla metreillä potkaisin maasta puolisentoista senttiä läpimitaltaan olleen kauniin granaatin.

 

Se tietysti kulkeutui kotiin saakka ja sitten ryhdyin miettimään sen käsittelemistä. Minullahan ei ollut mitään tietoa hiomisen periaatteista, mutta malttamaton mieli poltti kokeilemaan, Jostakin sain sellaisen (erheellisen) käsityksen, että hiomakivellä pitää olla mahdottoman suuri kierrosnopeus. Lopulta hoksasin, että vaimoni tehosekoittimessahan sellainen kierrosmäärä löytyy. Välittämättä vaimoni varsin tyytymättömästä ilmeestä liitin sekoittimeen asianmukaisen kiven epäasianmukaisella tavalla ja kiihdytin kierrokset muistaakseni 12000 lukemiin. Jäähdytys ei tullut mieleen. Kivihän paloi pilalle hetkessä ja tehosekoitinkin veisasi viimeisen virtensä. Olin aikaansaanut "kalliin" jalokiven.

 

Vuosien mittaan tuli hankittua sitten riittävä tieto asia-alueelta. Kivet hioutuvat nykyään mallikkaammin, jos sille päälle ryhdyn. Kultatietouttakin on kertynyt. Vaikka kaivuualueet ovatkin pääosin nelostien länsipuolella, niin itselläni on luulo, että kyllä siellä itäpuolellakin... kukaties...

 

Aviosiippakin hankki tarvittavan huuhdontatekniikan peräti Raumalan Nipalta, joka häntä tässä kuvassa Tankavaaran huuhtomolla opastaa 1970-luvun alussa.

 

 

 

Kullan ja kivien etsintä on vähän samantapaista kuin kalastaminen. Saaliin ei nyt niin ole väliä, mutta yrittäminen on kiintoisaa. Usein tulee kulkiessa arvioitua maastoa myös sillä etsijän silmällä.

 

 

Heikki Yrjänäinen

 

Aiheeseen liittyviä linkkejä:

Ivalojoen kultala

Lapin kultahistoriaa

Kullanhuuhdontaa Saariselällä

Vapaata majoitusta Saariselällä

 

 

 

 

 

 

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta

Maailman paras paikka

 

Saariselältä löytyy melkeinpä jokaiselle joku suosikkipaikka. Jollekin yksittäinen alue nousee pysyvästi ylitse muiden. Vanhemmat kulkijat muistavat varmaan helsinkiläisen Tauno Perttulan, alueen ikiliikkujan, joka vuosikymmenestä toiseen suuntasi kulkunsa Saariselälle. Vuosittain hänen puumerkkinsä oli luettavissa Raappanan kammilta ja erityisesti Hammaskodan kämppäkirjalta.

 

Hän istuskeli kesäkuun alussa 1998 Anterinmukan terassilla, kun videoin siinä vieressä näkymiä. Hän kysäisi onko minulla jotakin erityistä suosikkipaikkaa jossakin Saariselän alueella. Mietin kysymystä ja totesin, etten voi sillä tavalla mitään yksilöidä, mutta useat paikat Vongoivan alueella ovat mieleeni ja Jaurun varsi on kiehtova.

 

Hän myönteli, että niin kyllä hänenkin mielestään, mutta yksi on ylitse muiden ja se on Hammaskota ja sen lähiympäristö. "Se on aivan ihana paikka", korosti hän vielä.

 

 

Kuvassa Hammaskota vanhassa kuosissaan vuonna 1994.

 

Perttula siirtyi taivaallisille vaellusreiteille vähän vuosituhannen vaihteen jälkeen, ja Hammaskota myöhemmin poltettiin, koska senkin aika oli tullut täyteen. Vuoden 2013 syksyllä avattiin siellä uusi kota kulkijoiden käyttöön. Saapa nähdä kiintyykö joku siihen kuten Perttula vanhaan kammiin.

 

Tauno Perttula oli sinnikäs kulkija. Muistaakseni vuoden 1995 kevät oli vähän myöhässä. Ajellessani vaelluskaverini Antin kanssa kohti Saariselkää kesäkuun alkupäivinä, oli tunturialueella nähtävissä huolestuttavasti lunta. Ohitettuamme Kaunispään lumet nopeasti hävisivät ja kääntyessämme Kuutusjärven tielle alue vaikutti lumettomalta. Sulamisvedet olivat kuitenkin katkaisseet tien, joten jouduimme kääntymään ja ajamaan Raja-Jooseppiin.

 

Kulku sieltä etelään päin onnistui mukavasti jalkamiehiltä. Metsässä harvakseltaan näkyi pieniä lumipälviä ja Kiertämät olivat jäässä, mutta pohja oli kulkukelpoista.

 

Kun tulimme sitten Anterin laakson reunalle, oli kuin olisimme astuneet eri vuodenaikaan. Anterissa oli täysi talvi. Lunta oli aivan rikkumaton pinta ja paksusti. Kaiken lisäksi se upotti. Jotenkin keinottelimme Rajavartioasemalle ja sen ampumaradan taulukopille, jonka lattialle heitimme makuupussimme ja yövyimme siinä.

 

Päätimme aamulla yrittää Anterinmukkaan. Joki oli avoin ja se oli sulattanut reunastaan puolen metrin levyisen paljaan maakaistaleen, jota myöten joten kuten päästiin etenemään. Siinä saattoi arvioida, että lumen paksuus oli keskimäärin hyvinkin vielä puolisen metriä. Anterinmukassa oli kuin lauma surevia hautajaisvieraita. Muutama vaeltaja oli miettimässä mitä tehdä. Kuulimme, että Tauno Perttula oli lähtenyt yrittämään "maantietä" myöten länteen. Sinne päätimme Antinkin kanssa jatkaa ja ainakin koettaa Hammaskuruun saakka.

 

Viiden kilometrin päässä Anterin tulipaikalla Perttula istuskelikin. Siinä oli aurinko sulattanut pienen pälven. Hän kertoi odottelevansa, että lumi vähän laskisi ja koettaisi sitten Akanhärkäkurun kautta päästä Muorravaarakkaan. Aikaa Tauno kulutteli matemaattisella probleemalla, kuten matikanopettajalle hyvin sopi. Hän oli mitannut kohdalla Anterinjoen lähinnä olevan uoman leveyden ja keskisyvyyden ja mitannut siihen parinkymmenen metrin pätkän. Yläjuoksun puolelle hän asetti puupalasen ja otti kellolla aikaa mitaten virtaamaa sekä laski, montako kuutiota vettä tunnissa siinä huilaa kohti Venäjää. Hän kertoi tulleensa myös Kiertämäjärven kautta ja kulku oli ollut vaikeaa. Vedenjakajan ylityksen jälkeen hän oli aika-ajoin vedellyt rinkkaakin perässään luisutellen sitä sadesuojan päällä.

 

Pienen tauon jälkeen jatkoimme Antin kanssa matkaa ja melkoisen aherruksen jälkeen tavoitimme Hammaskurun. Lunta oli siellä suunnalla huomattavasti Anteria enemmän. Keinopäästä selvisimme kulkemalla sen ylärinteillä ja kämpälle pääsimme Repojoen latvapuron pohjaa kävellen. Vettä oli siinä vain 10-15 senttiä, kun sulaminen ei vielä ollut alkanut. Hammaskurun kämpän kohdalla lunta oli niin mahdottomasti, että jalat eivät riittäneet, mutta kämpälle runnottiin ja aikanaan jouduttiin palaamaan samaa suuntaa takaisin.

 

Selvisikö Tauno Muorravaarakkaan vai ei, sitä en tullut tietämään, mutta todennäköisesti. Hän oli hyvin kilpailuhenkinen. Kun hän oli päättänyt jotakin, niin sinnikkäästi hän yritti. Eräs "etappi" oli sadan vaelluksen raja. Melkein hän sen saavutti. Viimeisenä vaellusvuotenaan hän teki peräti neljä vaellusta. Tietämäni mukaan hän sai valmiiksi myös pienoismallin Hammaskodasta, "maailman parhaasta paikasta".

 

Heikki Yrjänäinen

 

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Urho Kekkosen kansallispuisto

UK-puiston tuvat

Hammaskota

Treklife-reitit

Vapaata majoitusta Saariselällä

 

 

 

Vaellustunnelmia Saariselän erämaasta

Saariselkä Treklifen tiimi toivottaa tämän rauhallisen videon myötä kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua!

Saariselkä today 2.12.2013

Lunta ja pakkasta

Vuodet eivät ole veljeksiä, sanotaan. Mutta täällä Saariselällä talvi on edennyt ajallaan, suurin piirtein niin kuin ennenkin. Kesä ja syksy olivat lämpimiä, mutta kalenterin kääntyessä lokakuulle säät kylmenivät ja ensilumikin satoi maahan. Lämpimämmistä jaksoista huolimatta maa on pysynyt valkoisena yhtäjaksoisesti ensilumen satamisesta lähtien.

Saariselällä on hiihdetty jo lähes kaksi kuukautta, ja luonnonlumikin on ollut jo maassa melkein yhtä kauan. Tällä hetkelle pakkasta on reilut -20 astetta, ja lunta on maassa noin 40cm. Mitattiinpa eilen Laanilan tietämillä -28 astetta pakkasta. Oikea talvi siis.

Alkutalven sinisellä valolla on rauhoittava vaikutus

Kaamos alkaa 

Täällä meidän korkeudella kaamos alkaa ylihuomenna 4.12. ja jatkuu tammikuun alkupuolelle. Keskiviikon jälkeen aurinko nousee seuraavan kerran 8.1.

Vaikka aurinko ei nousekaan, ei kaamosaika ole Ylä-Lapissa täysin pimeää. Päivien himmeä valo hohtaa pastellin sävyissä. Yöaikaan tähtitaivas, kuu ja revontulet valaisevat pohjoisen taivaan. Täysikuun aikaan voi metsässä kulkea ilman mitään valoa, sillä kuun valo valaisee tietä.

Tällä hetkellä on menossa hyvä revontulijakso, minkä vuoksi revontulia näkyy usein. Kun sää on kirkas ja pilvetön, voi revontulia nähdä lähes joka yö. Saariselkä on erityisen hyvää aluetta revontulien katseluun, sillä kylän häikäisevistä valoista pääsee nopeasti pois metsän pimeyteen.

Revontulet valaisevat tuntureita kaamosaikaan

Ladut huippukunnossa

Viime viikolla Saariselällä oli oikein kunnon lumipyry, jonka aikana uutta lunta tuli yli 15 senttiä. Uuden lumen ansiosta ladutkin ovat huippukunnossa. Tykkilumelta on päästy siirtymään kokonaan luonnon lumille, ja pidempiä reittejä avataan koko ajan.

Saariselän ladut ovat huippukunnossa

Lisääntynyt lumi mahdollistaa myös muut talviset aktiviteetit. Suomen pisimmässä pulkkamäessä pääsee jo nauttimaan vauhdin hurmasta pulkan kyydissä. Lumikengillä ja metsäsuksilla pääsee myös liikkumaan luonnossa, ja koiravaljakkosafaritkin ovat jo tälle talvelle alkaneet.

Joulu tunturissa

Joulukuun alussa myös Joulun suunnittelu on täydessä vauhdissa. Joulu tunturissa on ainutlaatuinen. Luminen maisema, iloiset ihmiset ja tunturin rauhallinen tunnelma luovat ainutlaatuisen hienot puitteet Joulun viettoon.

Saariselällä järjestetään Joulun pyhien aikaan monenlaisia tapahtumia niin paikallisten ihmisten kuin matkailijoidenkin iloksi. Jos jouluruokaa ei halua tehdä itse, on monissa alueen hotelleissa ja ravintoloissa aattona tarjolla suomalainen joulupöytä. Lisäksi aaton perinteisiin kuuluu joulurauhan julistus Kaunispään huipulla.

Joulunodotus on alkanut tunturissa

Jos joulun sanomaa haluaa toteuttaa luonnon rauhassa, voi halutessaan lähteä "jouluhössötystä" pakoon erämaahan. UKK-puiston autio- ja varaustuvat palvelevat erämaan kulkijoita kaikkina päivinä vuodessa, myös jouluna. Kaamosaikaan erämaassa vallitsee täysin ainutlaatuinen hiljaisuus ja rauha, jossa Joulun sanoma saa täysi uuden merkityksen.

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Saariselän latutilanne
Joulunajan tapahtumia Saariselällä
Vapaata majoitusta Saariselällä
Lisätietoa kaamoksesta
Saariselän sääennuste
Revontuliennuste
Tietoa revontulista
UKK-puiston tuvat

Oikeassa paikassa väärään aikaan?

Oikeassa paikassa väärään aikaan?

Metsä oli hiljainen. Pysähtyessä tuntui kuin alkaisi tinnittämään. Kuusi huojui tuulessa. Sen alla erottui polku, jonka mukulaista pintaa peittivät juurien rönsyt. ”Tästä ei varmaan hetkeen ole kukaan kulkenut”, aprikoin mielessäni.

”Mitä sinä täällä oikein teet”, oli Sompiontietä vastaan ajanut pakettiautokuski tuntunut kysyvän ilmeellään.

Mietin sitä itsekin. Senkun käymässä.Tarvitseeko kaikkeen syytä? Enkö muka saisi? Eikö se riitä, että haluaa nähdä jotakin mitä ei ole ennen nähnyt?

Tässä tuhrukelissä ei kyllä paljoa nähnyt.

Kaivoin kameran repusta ja puin sen takin alle odottelemaan. Ehkäpä jotain ilmaantuisi? Lähdin kapuamaan ylös kiemurtelevaa polkua, jolle oli ollut helppo löytää pieneltä levikkeeltä. Tällainen lähtöpäivän kävelyreissu.

Oli hienoa olla yksin liikkeellä! En oikeastaan koskaan ollut viettänyt viikonloppua lähes yksinäni. En ole mikään erakkoluonne. Pidän ihmisistä. No, olihan Savottakahvilan rouvan kanssa mukava rupatella munkkikahvien ääressä kuluneesta sesongista. Kuulemma oli ollut kiireinen ruska. Oikein aukioloaikoja saanut pidentää...

Nyt ei ollut kiire. Kaikkialla oli tilaa. Varsinkin täällä Pyhä-Nattasen rinteellä lumituiskussa. Kapusin ylemmäksi puurajaan. Nyt sai vetää huppua päähän, sillä lunta tuiskutti juurikin siinä kuuluisassa vaakatasossa. Tähyilin ympärilleni, mutta huippua ei vielä näkynyt.

Siellä niiden pitäisi olla. Saamelaisten pyhien kivipaasien. Toorien.

Ympärillä aukesi rakkakivisiä pirunpeltoja ja muutama kitukasvuinen kataja sekä tunturikoivu. Maisema oli mustavalkoinen. Siellä täällä lumesta pisti vielä muutama värikäs varpu, muistutuksena menneestä sesongista. Lapin matkailun syyssesonki, ruska, kestää pari viikkoa. Kauhea hässäkkä ja sitten kaikki on ohi. Odotellaan joulun pyhiä leposykkeellä.

Tästä ei maisema ei paljon karummaksi muutu!

Minusta matalasesonki on mahtavaa aikaa olla tunturissa!

En kaipaa hiihtolomien jonokaaosta sitten ollenkaan. Rinteessä viihdyn parhaiten keväällä, kun perusjantteri kaivelee jo tupsulakkiaan serpentiinistä Ullanlinnan puistossa. Loppusyksyssä on myös jotain erityisen valloittavaa. Luonto on hiljentynyt. Kaamos on tulossa. Päivän hailakka valo väistyy arktisen yön pimeyden tieltä.

Toisaalta viihdyn nykyisin parhaiten sellaisessa rinteessä, jossa joudun itse keräämään tarvittavat metrit reisilihaksillani. Syvässä lumessa.

Ulkoilmaharrastukset ovat aina kelistä kiinni. Upeimmat elämykset kokee silloin, kun olosuhteet osuvat juuri tismalleen kohdalleen. Laskemisessa puhutaan jiihaa-keleistä; niistä hetkistä kun ei kykene pitämään lapsellista intoa sisällään, vaan se purkautuu spontaanina mylväisynä huulilta. Jiihaa! Perin epäsuomalaista oikeastaan, sellainen iloitseminen. Kel' onni on ja niin edelleen...

Hyvät laskukelit tuovat mukanaan ilmoön nimeltä puuteristressi. Herkusta on pakko saada paras irti. Jos odotukset eivät syystä tai toisesta täyty, seuraa pettymys. Unelmakelit ovat täyttä suorittamista, tai ainakin suoritusmoodiin on helppo lipsahtaa. Pakko. Saada. Kaikki. Irti.

Ja tietenkin ikuistettua hetket upeisiin kuviin.

Havahduin ajatuksistani keskellä tuulen piiskaamaa tunturinkuvetta. Tuntui puhdistavalta olla täällä ilman sen kummempaa agendaa. Ei haittaisi, vaikken kaivaisi kameraani esiin. Oikeastaan se olisi täysin ymmärrettävää.

Olin lähtenyt reissulle toiveenani saada hienoja kuvia revontulista. Nyt oli maksimikausi ja näin pohjoisessa lähes taatusti näkisin jotain, mikäli taivas olisi kirkas. Luonnollisestikin paksu pilvipeite piti maiseman harmaana koko viikonlopun.

Ei keliä – ei stressiä.

Revontulikuvauksessa pätee samanlainen hetkellinen stressi kuin puuterilumessa. Näytös voi kestää vain kaksi minuuttia ja olla sitten ohi. Hienot kuvat vaativat harkintaa, mutta usein tilanteen ollessa päällä tulee vain puolipaniikissa räiskittyä umpimähkään jokaiseen suuntaan. Jos kameran asettaisi yhteen kohtaan ja antaisi sulkimen räpsyttää ajastimella, voisi itsekin keskittyä nauttimaan näytöksestä. Kamera kaulallani muistutti minua paradoksista; missaanko hienoimmat hetket hätäilemällä niiden tallentamisesta?

Aloin lähestyä huippua. Isot laattamaiset lohkareet täplittivät pirunpeltoa. Karua, erittäinkin karua. Samalla myös kiehtovan kaunista! Kaivoin kamerani esiin ja käänsin ujeltavalle tuulelle selkäni. Tästä tulisi hieno mustavalkoinen kuva. Minimalistinen ja kontrastinen, sellainen juuri mistä pidän!

Pikkuruinen palovartijan tupa ja huussi. Tuulen ja tuiskun armoilla.

Kyltissä luki; Palovartijan tupa 0,2km. Muutaman kymmenen metrin päästä näin sen. Pieni, harmaan lankun pinnoittama mökkerö uhmasi viimaa kuin kyyristyneenä. Kaverinaan sillä oli huussi. Rakennusten suojana huipulla kiersi korkeitten kivipaasien rykelmä. Siinä ne olivat, toorit. Olipa huikea paikka! Hyvällä ilmalla täältä näkisi varmasti kauas. Nyt tuiskun keskellä tuntui kuin olisi muutaman kymmenen metrin laajuisessa kuplassa, eikä tietäisi loppuuko maailma kuplan ulkopuolella. Se oli mahdollisesti vieläkin jännittävämpi ajatus kuin sadan kilometrin näkyvyys.

Hain viimalta suojaa kopistellen sisään Palovartijan tupaan, johon juuri mahtui kamiinan lisäksi kaksi laveria ja pöytä. Istahdin pöydän ääreen kaivelemaan eväsleipiäni esiin. Ulkona tuisku jatkui. Mahtava paikka ja mahtava tunne olla yksin tällaisessa paikassa tällaisessa kelissä. Vieraskirjan mukaan kukaan ei ollut käynyt täällä neljään päivään, kuten olin ollut aistivinanikin. Tein kirjaan oman merkintäni.

Kirjoittaja Palovartijan tuvassa. Kuva jalustalta ja viivelaukaisimella. 

Onneksi tulin!

Valokuvattuani aikani tuvan ja vaikuttavien kivipaasien ympäristössä lähdin kulkemaan verkkaisesti alamäkeen takaisin autolleni. Matkalla pohdin, kuinka monia tällaisia vähän tunnettuja helmiä Lapissa onkaan. Pyhä-Nattasen laki Palovartijan majoineen ja kivipaasineen oli tietyllä tavalla yksi vaikuttavimpia paikkoja missä olen käynyt. Tuntui, että olin ”löytänyt” jotain joka puoliksi tekisi mieli pitää  itsellään, salaisuutena. Ikään kuin pelkäisin viehätyksen katoavan ihmisten kiinnostuksen myötä.

Liekkö huoli kuitenkaan paikallaan. Jos kivipaadet kestivät aloillaan jääkauden, eivät ne varmaan parista jalkaparista säikähdä, vai mitä luulette?

Sompion luonnonpuiston reitit Luontoon.fi -palvelussa ->

Teksti ja kuvat: Simo Vilhunen / facebook.com/simovilhunen1913 

Kirjoittaja on kovaa vauhtia lappilaistuva ex-espoolainen, jolta ei kannata kysyä valokuvauksesta varautumatta tunnin vaahtosuiseen monologiin.

Toorit näyttivät kuin pannukakkukasoilta, vaikka ovatkin yhtenäistä kiveä.

Mietteitä maastojuoksupolulta

Mietteitä maastojuoksupolulta

Telemark-hiihtäjän vuosi tähtää talveen ja lumeton aika kuluu harjoittelun merkeissä talven retkiä varten. Maastojuoksu, tai muodikkaasti trail running, on todella hyvä tapa pitää peruskunto kohdillaan talvea varten. Tiet on tehty autoja ja pyörillä varustettujen ajoneuvojen liikkumista silmällä pitäen ja niissä on mielestäni jaloin liikkumiseen luonnottoman kova alusta. Maastossa liikkuminen tuntuu luonnolliselta paitsi vaihtelevan alustan myös ympäristönsä vuoksi. Vaihteleva polku tuo mielekkyyttä juoksuun ja parantaa koordinaatiota. Parhaimmillaan lenkillä on samoja elementtejä kuin talvisessa tunturissa, jossa silmä lepää ja sielu puhdistuu.

Rumakurun siluetti "uuden" (rakennettu 1960-luvulla) päivätuvan ikkunasta. Kuva: Simo Vilhunen

Saariselältä lenkille lähtiessäni päätin valita kohteekseni Rumakurun, Iisakkipään luontopolkua seuraillen. Kelo-ojalta polku mutkitteli puronvartta ylöspäin ja kääntyi ylös tunturiin. Mäntymetsän jälkeen nousin avotunturiin, josta polku lähtee viettämään alaspäin kohti Rumakurua. Tuntureiden ympärillä levittäytyvä metsämaisema on kuin toinen maailma kun sitä lähestyy avotunturista käsin. Jossain vaiheessa vaivaiskoivut vaihtuvat mäntymetsään, jossa on suojaisaa juosta.

Jyrkkäseinäinen ja kivikkoinen Rumakuru sijaitsee noin seitsemän kilometrin päässä Saariselältä. Perille saavuttuani kiinnitin huomiota kurun jyrkkiin seiniin ja syvään pohjaan. Jyrkällä seinällä olisi hyvä laskea, mutta syvä pohja on riski, jos lumi jostain syystä sattuisi vyörymään. 

Kuru näyttää sivusta katsottuna kuin auralla kynnetyltä ja herättää ajatuksia sen syntyperästä.

Rumakurun kämppä rakennettiin 1800 - 1900 lukujen vaihteessa ja se on Saariselän alueen vanhimpia kämppiä. Kämpän rakentajista ei ole varmaa tietoa, mutta lähialueelta löytyneiden kaivuujälkien perusteella sen on arveltu alun perin olleen kullanetsijöiden tukikohta. Nykyään se on Urho Kekkosen kansallispuiston päivätupa ja maastojuoksijalle hieno paikka pysähtyä tankkaamaan.

Söin mukaani ottamani sämpylän urheilujuoman kera ja mietin talven tuloa. Maailmalla matkustaessa on tullut nähtyä kaikenlaisia paikkoja, ja me voimme olla ylpeitä meillä säilyneestä erämaaluonnosta. Rauha, hiljaisuus ja luonnon karu rehellisyys ovat korvaamattomia ihmiselle. Teknologiasta, kaupungistumisesta ja niin kutsutusta kehityksestä huolimatta, me olemme lähtöisin luonnosta ja osa meidän olemuksesta kuuluu tänne. 

Polku, odottamassa juoksijaa. Kuva: Simo Vilhunen

Liekö vieraantuminen luonnosta sitten yksi syy sille, minkä vuoksi meillä on lisääntyvässä määrin sosiaalisia ongelmia?

Paluumatkalla seurailin maakotkan kaartelua, joka näytti olevan liikkeellä ruuan hankintapuuhissa. Muita liikkujia tuona päivänä ei ollut ja juoksu tuntui kevyeltä. Pitkä ja loiva alamäki yhdistettynä perillä odottavaan saunaan lisäsi menohaluja siinä määrin, että puhelimen sykemittari antoi alle neljän minuutin kilometrivauhdit viimeisille muutamalle kilometrille. Kotkaa tämä ei näyttänyt kiinnostavan, liekö sitten mittaillut minut syömiseen kelpaamattomaksi.

Viidentoista kilometrin lenkin jälkeen sauna ja hyvä ruoka maistuivat. Tällaiset päivät jäävät mieleen ja antavat potkua arkeen. Täytyy tulla pian uudestaan.

– Antte Lauhamaa / anttelauhamaa.com/

Iisakkipäätä huiputtamassa lumikengillä

Yhtenä lomapäivänä päätimme lähteä kokeilemaan lumikenkäilyä. Lumikengät saimme vuokralle eräästä paikallisesta ohjelmapalveluyrityksestä, ja samasta paikasta saimme myös reittiohjeet Iisakkipään valloitukseen. Koska emme olleet koskaan aiemmin kokeilleet lumikenkäilyä, oli mukavaa, että reitti oli merkattu maastoon. Merkattua reittiä myötäillen maastossa kulki lumikenkiä kantava ura, jolla kävely oli kevyttä. Aina halutessaan lumikenkien kantoa pystyi testaamaan kantavan uran ulkopuolella umpihangessa tunturikoivujen välissä puikkelehtien.

Iltaruskoa Iisakkipään alarinteiltä. Kuva: Tiina

Lähdimme matkaan maastohiihtolatujen lähtöpaikalta, josta myös lumikenkäreitin merkkaus alkoi. Pian alun jälkeen saavuimme Urho Kekkosen kansallispuiston rajalle. Samalla alkoi myös pitkä nousu kohti Iisakkipää tunturia. Alkuun nousu oli todella jyrkkää, mutta ensimmäisen töyrään jälkeen nousu loiveni ja pääsimme nauttimaan kauniista ja lumisesta metsämaisemasta. Kävelimme pätkiä kovalla uralla, ja aina välissä hyppäsimme umpihankeen tutkimaan metsää. Pidimme kuitenkin koko ajan vihreät reittitolpat näkyvillä, jotta pysyimme oikealla reitillä.

Pian saavuimmekin mäntymetsän rajalle, jossa puusto muuttui matalaksi tunturikoivikoksi. Tunturikoivujen välissä risteili riekon jälkiä, mutta harmiksemme emme nähneet yhtään riekkoa. Varmaankin ne olivat kipakan pakkassään vuoksi suojassa lumen alla kiepissään. Seuraavaksi eteemme tuli risteys, josta Iisakkipään reitti kääntyi ylös vasemmalle tunturiin. Samalla myös maisemat aukesivat alas Saariselän kylälle ja etelään Kiilopäälle ja Nattasille.

Viimeinen nousu Kiilopään huipulle sujui nopeasti, ja pian saimmekin ihailla Iisakkipään huipulta eri suuntiin aukeavia maisemia. Kirkkaalla säällä idässä siintää Venäjän tunturit, ja alempana ladulla edenneet hiihtäjät näkyivät tunturin huipulle pieninä pisteinä. Huipulla pysähdyimme juomaan termospullosta lämpimät kaakaot, ja sen jälkeen olikin jo aika lähteä takaisin kohti mökin lämpöä.

Matka takaisin kohti Saariselkää kului nopeasti – pitkän nousun jälkeen matka taittui alamäkeen puolijuoksua. Alamäkeen ehdimme ihailemaan kaikkia kauniita lumen ja jään muodostelmia iltapäivän hämärtyvässä valossa. Korkeat ikimännyt ja kallioiden muodostelmat loivat loppumatkalle lähes taianomaisen tunnelman. Lopulta pääsimme takaisin kylälle väsyneinä mutta onnellisina.

Lumikenkäily lumisessa metsässä ja tuntureilla osoittautui mukavaksi ja ikimuistoiseksi lomapäivän viettotavaksi.

– Tiina & Reima / tiinajareima.net/