Mietteitä maastojuoksupolulta

Mietteitä maastojuoksupolulta

Telemark-hiihtäjän vuosi tähtää talveen ja lumeton aika kuluu harjoittelun merkeissä talven retkiä varten. Maastojuoksu, tai muodikkaasti trail running, on todella hyvä tapa pitää peruskunto kohdillaan talvea varten. Tiet on tehty autoja ja pyörillä varustettujen ajoneuvojen liikkumista silmällä pitäen ja niissä on mielestäni jaloin liikkumiseen luonnottoman kova alusta. Maastossa liikkuminen tuntuu luonnolliselta paitsi vaihtelevan alustan myös ympäristönsä vuoksi. Vaihteleva polku tuo mielekkyyttä juoksuun ja parantaa koordinaatiota. Parhaimmillaan lenkillä on samoja elementtejä kuin talvisessa tunturissa, jossa silmä lepää ja sielu puhdistuu.

Rumakurun siluetti "uuden" (rakennettu 1960-luvulla) päivätuvan ikkunasta. Kuva: Simo Vilhunen

Saariselältä lenkille lähtiessäni päätin valita kohteekseni Rumakurun, Iisakkipään luontopolkua seuraillen. Kelo-ojalta polku mutkitteli puronvartta ylöspäin ja kääntyi ylös tunturiin. Mäntymetsän jälkeen nousin avotunturiin, josta polku lähtee viettämään alaspäin kohti Rumakurua. Tuntureiden ympärillä levittäytyvä metsämaisema on kuin toinen maailma kun sitä lähestyy avotunturista käsin. Jossain vaiheessa vaivaiskoivut vaihtuvat mäntymetsään, jossa on suojaisaa juosta.

Jyrkkäseinäinen ja kivikkoinen Rumakuru sijaitsee noin seitsemän kilometrin päässä Saariselältä. Perille saavuttuani kiinnitin huomiota kurun jyrkkiin seiniin ja syvään pohjaan. Jyrkällä seinällä olisi hyvä laskea, mutta syvä pohja on riski, jos lumi jostain syystä sattuisi vyörymään. 

Kuru näyttää sivusta katsottuna kuin auralla kynnetyltä ja herättää ajatuksia sen syntyperästä.

Rumakurun kämppä rakennettiin 1800 - 1900 lukujen vaihteessa ja se on Saariselän alueen vanhimpia kämppiä. Kämpän rakentajista ei ole varmaa tietoa, mutta lähialueelta löytyneiden kaivuujälkien perusteella sen on arveltu alun perin olleen kullanetsijöiden tukikohta. Nykyään se on Urho Kekkosen kansallispuiston päivätupa ja maastojuoksijalle hieno paikka pysähtyä tankkaamaan.

Söin mukaani ottamani sämpylän urheilujuoman kera ja mietin talven tuloa. Maailmalla matkustaessa on tullut nähtyä kaikenlaisia paikkoja, ja me voimme olla ylpeitä meillä säilyneestä erämaaluonnosta. Rauha, hiljaisuus ja luonnon karu rehellisyys ovat korvaamattomia ihmiselle. Teknologiasta, kaupungistumisesta ja niin kutsutusta kehityksestä huolimatta, me olemme lähtöisin luonnosta ja osa meidän olemuksesta kuuluu tänne. 

Polku, odottamassa juoksijaa. Kuva: Simo Vilhunen

Liekö vieraantuminen luonnosta sitten yksi syy sille, minkä vuoksi meillä on lisääntyvässä määrin sosiaalisia ongelmia?

Paluumatkalla seurailin maakotkan kaartelua, joka näytti olevan liikkeellä ruuan hankintapuuhissa. Muita liikkujia tuona päivänä ei ollut ja juoksu tuntui kevyeltä. Pitkä ja loiva alamäki yhdistettynä perillä odottavaan saunaan lisäsi menohaluja siinä määrin, että puhelimen sykemittari antoi alle neljän minuutin kilometrivauhdit viimeisille muutamalle kilometrille. Kotkaa tämä ei näyttänyt kiinnostavan, liekö sitten mittaillut minut syömiseen kelpaamattomaksi.

Viidentoista kilometrin lenkin jälkeen sauna ja hyvä ruoka maistuivat. Tällaiset päivät jäävät mieleen ja antavat potkua arkeen. Täytyy tulla pian uudestaan.

– Antte Lauhamaa / anttelauhamaa.com/

Iisakkipäätä huiputtamassa lumikengillä

Yhtenä lomapäivänä päätimme lähteä kokeilemaan lumikenkäilyä. Lumikengät saimme vuokralle eräästä paikallisesta ohjelmapalveluyrityksestä, ja samasta paikasta saimme myös reittiohjeet Iisakkipään valloitukseen. Koska emme olleet koskaan aiemmin kokeilleet lumikenkäilyä, oli mukavaa, että reitti oli merkattu maastoon. Merkattua reittiä myötäillen maastossa kulki lumikenkiä kantava ura, jolla kävely oli kevyttä. Aina halutessaan lumikenkien kantoa pystyi testaamaan kantavan uran ulkopuolella umpihangessa tunturikoivujen välissä puikkelehtien.

Iltaruskoa Iisakkipään alarinteiltä. Kuva: Tiina

Lähdimme matkaan maastohiihtolatujen lähtöpaikalta, josta myös lumikenkäreitin merkkaus alkoi. Pian alun jälkeen saavuimme Urho Kekkosen kansallispuiston rajalle. Samalla alkoi myös pitkä nousu kohti Iisakkipää tunturia. Alkuun nousu oli todella jyrkkää, mutta ensimmäisen töyrään jälkeen nousu loiveni ja pääsimme nauttimaan kauniista ja lumisesta metsämaisemasta. Kävelimme pätkiä kovalla uralla, ja aina välissä hyppäsimme umpihankeen tutkimaan metsää. Pidimme kuitenkin koko ajan vihreät reittitolpat näkyvillä, jotta pysyimme oikealla reitillä.

Pian saavuimmekin mäntymetsän rajalle, jossa puusto muuttui matalaksi tunturikoivikoksi. Tunturikoivujen välissä risteili riekon jälkiä, mutta harmiksemme emme nähneet yhtään riekkoa. Varmaankin ne olivat kipakan pakkassään vuoksi suojassa lumen alla kiepissään. Seuraavaksi eteemme tuli risteys, josta Iisakkipään reitti kääntyi ylös vasemmalle tunturiin. Samalla myös maisemat aukesivat alas Saariselän kylälle ja etelään Kiilopäälle ja Nattasille.

Viimeinen nousu Kiilopään huipulle sujui nopeasti, ja pian saimmekin ihailla Iisakkipään huipulta eri suuntiin aukeavia maisemia. Kirkkaalla säällä idässä siintää Venäjän tunturit, ja alempana ladulla edenneet hiihtäjät näkyivät tunturin huipulle pieninä pisteinä. Huipulla pysähdyimme juomaan termospullosta lämpimät kaakaot, ja sen jälkeen olikin jo aika lähteä takaisin kohti mökin lämpöä.

Matka takaisin kohti Saariselkää kului nopeasti – pitkän nousun jälkeen matka taittui alamäkeen puolijuoksua. Alamäkeen ehdimme ihailemaan kaikkia kauniita lumen ja jään muodostelmia iltapäivän hämärtyvässä valossa. Korkeat ikimännyt ja kallioiden muodostelmat loivat loppumatkalle lähes taianomaisen tunnelman. Lopulta pääsimme takaisin kylälle väsyneinä mutta onnellisina.

Lumikenkäily lumisessa metsässä ja tuntureilla osoittautui mukavaksi ja ikimuistoiseksi lomapäivän viettotavaksi.

– Tiina & Reima / tiinajareima.net/

Päiväretkellä Rautulammella

Lähdimme eräänä alkukevään päivänä Rautulammen hiihtoretkelle Kiilopään tunturikeskuksesta. Retken pituus oli noin 25 kilometriä, ja se oli koko matkalta merkitty. Kevättalvella reitti ajetaan kelkalla erämaaladuksi, jolloin sen pystyi hiihtämään perinteisen suksilla. Aikaisemmin talvella, kun reittiä ei ole pohjattu, sen voi halutessaan kiertää leveämmillä suksilla.

Reima Rautulammelle johtavalla ladulla. Kuva: Tiina

Rautulammen reitti kiinnosti meitä, koska se kulkee pitkiä matkoja avotunturissa ja Rautulammella pääsee kokemaan aitoa erämaan rauhaa. Kiilopäältä lähtiessämme pääsimme jo muutaman sadan metrin hiihdon jälkeen avotunturiin, ja saavuimme pian Niilanpään poroerotuspaikalle, jossa pidimme ensimmäisen juomatauon. Niilanpäällä sijaitsi myös reitin ensimmäinen nuotiopaikka ja päivätupa, mutta emme jääneet vielä tässä vaiheessa pitämään pidempää taukoa.

Pian Niilanpään jälkeen latu kääntyi kohti Raututuntunreiden huippuja ja ensimmäisiä pitkiä nousuja. Kirkkaassa alkukevään auringossa tuntureiden huipuilta aukesi uskomattoman kauniit maisemat, ja taivaanrannassa siinsi UKK-puiston korkeimmat huiput aina Venäjän rajalle saakka. Rautulampea lähestyessä vauhdikkaat alamäet vauhdittivat matkantekoa, ja Rautulammen päivätuvalle saavuimme yllättävän nopeasti ja vaivattomasti. Tuvalla päätimme pitää hieman pidemmän tauon ja piipahtaa sisällä. Tovin muiden matkalaisten kanssa kuulumisia vaihdettuamme päätimme jatkaa matkaa.

Rautulammen jälkeen maasto muuttui kumpuilevammaksi reitin sukeltaessa Rautupään ja Kutturapään väliseen kuruun. Suksien toimiessa loistavasti ja auringon paistaessa matka taittui kuin siivillä. Pian saavuimmekin jo seuraavaan risteykseen, jossa vastaan tuli leveä latukoneella vedetty latu. Sesonkeina auki olevalle Luulammen latukahvilalle olisi ollut tästä risteyksestä matkaa vain noin puoli kilometriä, mutta illan jo hämärtyessä päätimme jatkaa matkaa suoraan kohti Kiilopäätä.

Seuraavaksi vuorossa oli pitkä ja hivuttava nousu Kiilopään rinteeseen sekä vauhdikas lasku tunturikeskukseen. Nousun edetessä maisemat paranivat koko ajan, ja ladun korkeimmalla kohdalla saimme ihailla auringon laskua tuntureiden taakse. Viimeinen vauhdikas lasku Kiilopään tunturikeskukseen toi hymyn huulille, ja täydellinen päivä sai päätöksensä savusaunan pehmeissä löylyissä.

– Tiina & Reima Idström / tiinajareima.net/