99 pohjoista helmeä - osa 1

99 pohjoista helmeä on Saariselkä Treklifen uusi juttusarja, jossa 11 eri kirjoittajaa jakaa yhdeksän omaa helmeään blogin lukijoille. Helmet voivat olla paikkoja, ihmisiä, aktiviteetteja, tapahtumia tai mitä tahansa kokemisen ja näkemisen arvoista Saariselällä ja Pohjois-Lapissa. Juttusarjan lopuksi kasassa pitäisi olla siis 99 pohjoista helmeä. Osaatteko muuten arvata mihin luku 99 viittaa? :)

Tiinan yhdeksän helmeä

 

Saariselkä ja Pohjois-Lappi on kotiseutuani. Olen asunut täällä lähes koko elämäni ja vuosien mittaan olen juurtunut tänne. Tämän vuoksi täkäläiset paikat, ihmiset ja ilmiöt ovat minulle tuttuja vuosien takaa. Senpä vuoksi yhdeksän helmen valitseminen kaikkien helmien juttujen joukosta oli hankalaa.

1. Saariselän ladut

 

Hiihtäjänä ensimmäinen valitsemani helmi on luonnollisestikin Saariselän alueen ladut. Saariselällä hiihdetään lokakuusta toukokuuhun, ja Saariselän 200 kilometrin laajuinen latuverkosto tarjoaa hiihtäjälle haasteita hänen tasostaan ja tavoitteestaan riippumatta. Saariselän ensilumen latu avataan säilölumella jo lokakuun alussa ja pakkasten myötä latua pidennetään tykkilumella. Luonnonlumen sadettua maahan ladut vievät hiihtäjän ympäröiville tuntureille ja metsämaille. Ladut huolletaan talven jokaisena päivänä, minkä vuoksi ne ovat aina priimakunnossa!

2. Iso Inari (Inarinjärvi)

 

Inarinjärvi on Suomen kolmanneksi suurin järvi. Iso Inari on erämainen järvi, jonka tuhannet saaret ja suuret, tuuliset selät luovat aivan omanlaisensa lumoavan kokonaisuuden. Inarinjärvi tarjoaa mahdollisuudet kaikenlaiseen harrastamiseen: kalastamiseen, veneilyyn, melomiseen ja talvella moottorikelkkailuun ja hiihtämiseen. Inarin kirkonkylän läheisyydessä sijaitsevat saamelaisten ikiaikainen uhripaikka Ukonsaari sekä hautuumaasaaret.

Kuva kopioitu Metsähallituksen luontoon.fi palvelusta, josta löydät lisätietoja alueen retkeily- ja yöpymismahdollisuuksista.

3. Otsamo-tunturi

 

Otsamo-tunturi on Inarin kirkonkylän lähin tunturi. Otsamon huipulla on pieni palovartijan tupa ja näkötorni, josta aukeaa näkymät alas Inarin kylälle, itään Inarinjärvelle, länteen kohti Hammastunturin erämaata ja Lemmenjoen kansallispuistoa sekä pohjoiseen kohti Muotkatunturin erämaa-aluetta. Kirkkaalla säällä näkymä tunturin huipulta on uskomattoman kaunis, ja sumuisina päivinä tunturin huippu kietoutuu valkoiseen usvaan. Kylältä tunturiin johtaa pieni kinttupolku, jonka toinen pää jatkuu Riutulan Rovajärven savottakämpälle. Talvisin tunturin huipulle johtaa kelkalla ajettu erämaalatu.

4. Kaamosjazz

 

Marraskuun lopussa järjestettävä Kaamosjazz-tapahtuma tuo Saariselälle maailman parhaita jazz-muusikoita, ja vuosi toisensa jälkeen "jazzeille" matkustavia musiikin ystäviä. Luminen maisema, paukkuva pakkanen ja sininen kaamos yhdessä svengaavan musiikin kanssa luovat unohtumattoman hienon kokemuksen. Omat muistoni Kaamosjazzeilta alkavat lavan takaa, Inari Swing Bandin saksofonistina, minkä jälkeen olen nauttinut jazzeista yleisön joukosta. Hieno tapahtuma, jolla on toivottavasti edessään vielä pitkä tulevaisuus!

5. Saariselkä MTB Weekend

 

Jos Kaamosjazz edustaa Saariselän vanhoja ja perinteisiä tapahtumia, on Saariselkä MTB Weekend uudempi juttu. Saariselkä MTB on maastopyöräilytapahtuma, joka järjestettiin syyskesällä 2013 kolmatta kertaa. Tapahtuma on tarkoitettu kaiken tasoisille pyöräilyn harrastajille, ja tapahtuman reitit vievät pyöräilijät Saariselän avariin tunturimaisemiin ja metsämaille. Tapahtuman lämminhenkinen tunnelma ja upeat maisemat jäävät mieleen tapahtuman jälkeen.

Saariselkä MTB maratonin osallistujia Kaunispään nousussa.

6. Ivalojoen hiekkarannat

 

Ivalojoki luikertelee leveänä ja matalana läpi Inarin kunnan. Hiljakselleen mutkittelevan joen rantoja reunustaa leveät ja matalat hienohiekkaiset hiekkarannat. Keskellä Ivalon kylää Ivalojoen sillan kupeessa sijaitsee Ivalon kylän uimaranta, joka on hieno ja helposti tavoitettava esimerkki Ivalojoen hiekkarannoista. Jos kaipaat rauhallisempaa rantaa, löytää veneen tai kanootin avulla liikkuja joen varresta hienoja rantoja, joilla voi pulikoida täysin omassa rauhassaan. Näillä leveysasteilla saattaa vesin tosin olla pitkälle kesään "aika vilpoista", joten alkukesän uimareissut saattavat olla varsin pikaisia. :)

7. Pielpajärven erämaakirkko

 

Pielpajärven erämaakirkko on minulle tuttu jo ihan pikkutytöstä koulun päiväretkiltä. 1700-luvun lopulla rakennettu puinen kirkko on meille Inarin lapsille tuttu myös erilaisten karmivien kummitusjuttujen muodossa. Narisevat lattialaudat ja pimeät nurkat saavat pienen ihmisen mielikuvituksen laukkaamaan. Tämä kamalan kaunis ja ihanan pelottava paikka on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Kokeileppa muuten istua kirkon penkeille; penkkien mitoitus vaikuttaa olevan melko pienikokoisille ihmisille tehty!

Kuva kopioitu Metsähallituksen luontoon.fi palvelusta, josta löydät lisätietoja kirkon historiasta sekä kirkolle johtavista reiteistä.

8. Kaunispää-tunturi

 

Kaunispää-tunturi kohoaa 438 metrin korkeuteen aivan Saariselän kylän kupeesta. Kaunispää tarjoaa kaikille jotain. Sen itärinteellä sijaitsee Ski-Saariselän rinteitä, etelärinteellä vanhat tekniikkaladun pohjat, Kaunispää XCO maastopyöräilyreitti sekä Suomen pisin pulkkamäki, ja huipulla Huippu-ravintola. Huipulle pääsee siis hiihtohissillä, kävellen, hiihtäen ja tarvittaessa autolla. Huipulta aukeaa mielettömät maisemat kaikkiin ilman suuntiin, ja talvella sieltä voi bongata revontulia. Itselleni Kaunispää on usein tarkoittanut kovia mäkiharjoituksia hiihtäen, pyörällä, juosten ja rullahiihtäen.

Talvinen maisema Kaunispäältä etelän suuntaan.

9. Luonto

 

Minne ikinä suuntaatkin Saariselällä ja Pohjois-Lapissa, et voi välttyä ympäröivän luonnon vaikutuksesta. Minulle luonnon läheisyys ja saavutettavuus on aina ollut tärkeää. Täällä Inarissa, jossa jokaiselle kuntalaiselle on tilaa kaksi neliökilometriä, koskematon luonto alkaa kotiovelta. Vuodenaikojen vaihtelu ja eri kausien työt rytmittävät pohjoista elämää.

Tekstiin liittyviä linkkejä:

 

Saariselän ajankohtainen latutilanne
Kaamosjazz musiikkifestivaali
Saariselkä MTB Weekend -maastopyöräilytapahtuma
Luontomatkailukohteet luontoon.fi palvelussa: Pielpajärven erämaakirkko, Ivalojoki, Otsamo (Inarin retkeilyalue) ja Inarinjärvi

Tiina Idström

Kirjoittaja on paljasjalkainen inarilainen ja intohimoinen maastohiihdon ja -pyöräilyn harrastaja sekä metsässä samoilija.

Oikeassa paikassa väärään aikaan?

Oikeassa paikassa väärään aikaan?

Metsä oli hiljainen. Pysähtyessä tuntui kuin alkaisi tinnittämään. Kuusi huojui tuulessa. Sen alla erottui polku, jonka mukulaista pintaa peittivät juurien rönsyt. ”Tästä ei varmaan hetkeen ole kukaan kulkenut”, aprikoin mielessäni.

”Mitä sinä täällä oikein teet”, oli Sompiontietä vastaan ajanut pakettiautokuski tuntunut kysyvän ilmeellään.

Mietin sitä itsekin. Senkun käymässä.Tarvitseeko kaikkeen syytä? Enkö muka saisi? Eikö se riitä, että haluaa nähdä jotakin mitä ei ole ennen nähnyt?

Tässä tuhrukelissä ei kyllä paljoa nähnyt.

Kaivoin kameran repusta ja puin sen takin alle odottelemaan. Ehkäpä jotain ilmaantuisi? Lähdin kapuamaan ylös kiemurtelevaa polkua, jolle oli ollut helppo löytää pieneltä levikkeeltä. Tällainen lähtöpäivän kävelyreissu.

Oli hienoa olla yksin liikkeellä! En oikeastaan koskaan ollut viettänyt viikonloppua lähes yksinäni. En ole mikään erakkoluonne. Pidän ihmisistä. No, olihan Savottakahvilan rouvan kanssa mukava rupatella munkkikahvien ääressä kuluneesta sesongista. Kuulemma oli ollut kiireinen ruska. Oikein aukioloaikoja saanut pidentää...

Nyt ei ollut kiire. Kaikkialla oli tilaa. Varsinkin täällä Pyhä-Nattasen rinteellä lumituiskussa. Kapusin ylemmäksi puurajaan. Nyt sai vetää huppua päähän, sillä lunta tuiskutti juurikin siinä kuuluisassa vaakatasossa. Tähyilin ympärilleni, mutta huippua ei vielä näkynyt.

Siellä niiden pitäisi olla. Saamelaisten pyhien kivipaasien. Toorien.

Ympärillä aukesi rakkakivisiä pirunpeltoja ja muutama kitukasvuinen kataja sekä tunturikoivu. Maisema oli mustavalkoinen. Siellä täällä lumesta pisti vielä muutama värikäs varpu, muistutuksena menneestä sesongista. Lapin matkailun syyssesonki, ruska, kestää pari viikkoa. Kauhea hässäkkä ja sitten kaikki on ohi. Odotellaan joulun pyhiä leposykkeellä.

Tästä ei maisema ei paljon karummaksi muutu!

Minusta matalasesonki on mahtavaa aikaa olla tunturissa!

En kaipaa hiihtolomien jonokaaosta sitten ollenkaan. Rinteessä viihdyn parhaiten keväällä, kun perusjantteri kaivelee jo tupsulakkiaan serpentiinistä Ullanlinnan puistossa. Loppusyksyssä on myös jotain erityisen valloittavaa. Luonto on hiljentynyt. Kaamos on tulossa. Päivän hailakka valo väistyy arktisen yön pimeyden tieltä.

Toisaalta viihdyn nykyisin parhaiten sellaisessa rinteessä, jossa joudun itse keräämään tarvittavat metrit reisilihaksillani. Syvässä lumessa.

Ulkoilmaharrastukset ovat aina kelistä kiinni. Upeimmat elämykset kokee silloin, kun olosuhteet osuvat juuri tismalleen kohdalleen. Laskemisessa puhutaan jiihaa-keleistä; niistä hetkistä kun ei kykene pitämään lapsellista intoa sisällään, vaan se purkautuu spontaanina mylväisynä huulilta. Jiihaa! Perin epäsuomalaista oikeastaan, sellainen iloitseminen. Kel' onni on ja niin edelleen...

Hyvät laskukelit tuovat mukanaan ilmoön nimeltä puuteristressi. Herkusta on pakko saada paras irti. Jos odotukset eivät syystä tai toisesta täyty, seuraa pettymys. Unelmakelit ovat täyttä suorittamista, tai ainakin suoritusmoodiin on helppo lipsahtaa. Pakko. Saada. Kaikki. Irti.

Ja tietenkin ikuistettua hetket upeisiin kuviin.

Havahduin ajatuksistani keskellä tuulen piiskaamaa tunturinkuvetta. Tuntui puhdistavalta olla täällä ilman sen kummempaa agendaa. Ei haittaisi, vaikken kaivaisi kameraani esiin. Oikeastaan se olisi täysin ymmärrettävää.

Olin lähtenyt reissulle toiveenani saada hienoja kuvia revontulista. Nyt oli maksimikausi ja näin pohjoisessa lähes taatusti näkisin jotain, mikäli taivas olisi kirkas. Luonnollisestikin paksu pilvipeite piti maiseman harmaana koko viikonlopun.

Ei keliä – ei stressiä.

Revontulikuvauksessa pätee samanlainen hetkellinen stressi kuin puuterilumessa. Näytös voi kestää vain kaksi minuuttia ja olla sitten ohi. Hienot kuvat vaativat harkintaa, mutta usein tilanteen ollessa päällä tulee vain puolipaniikissa räiskittyä umpimähkään jokaiseen suuntaan. Jos kameran asettaisi yhteen kohtaan ja antaisi sulkimen räpsyttää ajastimella, voisi itsekin keskittyä nauttimaan näytöksestä. Kamera kaulallani muistutti minua paradoksista; missaanko hienoimmat hetket hätäilemällä niiden tallentamisesta?

Aloin lähestyä huippua. Isot laattamaiset lohkareet täplittivät pirunpeltoa. Karua, erittäinkin karua. Samalla myös kiehtovan kaunista! Kaivoin kamerani esiin ja käänsin ujeltavalle tuulelle selkäni. Tästä tulisi hieno mustavalkoinen kuva. Minimalistinen ja kontrastinen, sellainen juuri mistä pidän!

Pikkuruinen palovartijan tupa ja huussi. Tuulen ja tuiskun armoilla.

Kyltissä luki; Palovartijan tupa 0,2km. Muutaman kymmenen metrin päästä näin sen. Pieni, harmaan lankun pinnoittama mökkerö uhmasi viimaa kuin kyyristyneenä. Kaverinaan sillä oli huussi. Rakennusten suojana huipulla kiersi korkeitten kivipaasien rykelmä. Siinä ne olivat, toorit. Olipa huikea paikka! Hyvällä ilmalla täältä näkisi varmasti kauas. Nyt tuiskun keskellä tuntui kuin olisi muutaman kymmenen metrin laajuisessa kuplassa, eikä tietäisi loppuuko maailma kuplan ulkopuolella. Se oli mahdollisesti vieläkin jännittävämpi ajatus kuin sadan kilometrin näkyvyys.

Hain viimalta suojaa kopistellen sisään Palovartijan tupaan, johon juuri mahtui kamiinan lisäksi kaksi laveria ja pöytä. Istahdin pöydän ääreen kaivelemaan eväsleipiäni esiin. Ulkona tuisku jatkui. Mahtava paikka ja mahtava tunne olla yksin tällaisessa paikassa tällaisessa kelissä. Vieraskirjan mukaan kukaan ei ollut käynyt täällä neljään päivään, kuten olin ollut aistivinanikin. Tein kirjaan oman merkintäni.

Kirjoittaja Palovartijan tuvassa. Kuva jalustalta ja viivelaukaisimella. 

Onneksi tulin!

Valokuvattuani aikani tuvan ja vaikuttavien kivipaasien ympäristössä lähdin kulkemaan verkkaisesti alamäkeen takaisin autolleni. Matkalla pohdin, kuinka monia tällaisia vähän tunnettuja helmiä Lapissa onkaan. Pyhä-Nattasen laki Palovartijan majoineen ja kivipaasineen oli tietyllä tavalla yksi vaikuttavimpia paikkoja missä olen käynyt. Tuntui, että olin ”löytänyt” jotain joka puoliksi tekisi mieli pitää  itsellään, salaisuutena. Ikään kuin pelkäisin viehätyksen katoavan ihmisten kiinnostuksen myötä.

Liekkö huoli kuitenkaan paikallaan. Jos kivipaadet kestivät aloillaan jääkauden, eivät ne varmaan parista jalkaparista säikähdä, vai mitä luulette?

Sompion luonnonpuiston reitit Luontoon.fi -palvelussa ->

Teksti ja kuvat: Simo Vilhunen / facebook.com/simovilhunen1913 

Kirjoittaja on kovaa vauhtia lappilaistuva ex-espoolainen, jolta ei kannata kysyä valokuvauksesta varautumatta tunnin vaahtosuiseen monologiin.

Toorit näyttivät kuin pannukakkukasoilta, vaikka ovatkin yhtenäistä kiveä.