Saariselän kultamailla

Saariselän seudun kultahistoriasta on ollut tässä blogissa aiemminkin juttua. Saariselän ympäristössä kultaa on huuhdottu useilla paikoilla satojen vuosien ajan. Esimerkkejä tällaisista paikoista ovat Laanila, Tankavaara ja Ivalojoen kultala. Näillä paikoilla kullankaivuuseen ja sen historiaan pääsee tutustumaan vielä nykyäänkin.

 

Seuraavassa Heikki kertoo omia kokemuksiaan Saariselän kultamailta:

 

Kultaa ja (kalliita) jalokiviä

 

Vuonna 1966 päätin kaverini Akin kanssa pariviikkoisen vaelluksemme juhannukseksi Saariselkään. Silloin sen keskeinen paikka oli ns. "Sininen pirtti" ja alueelle oli rakennettu muutama vaatimaton lautamökki turistien vuokrattavaksi.

 

Osapuilleen nykyisen Santa´s Hotel majapaikan kohdilla Luton latvapuron varressa oli pieni sauna. Sen vierellä oli eräällä tutullani kullanhuuhdontapaikka ränneineen kaikkineen. Hänen mukaansa alueen maaperä oli kauttaaltaan kultapitoinen ja sitä löytyi vaikkapa tien luiskasta. Tätä uskalsimme hieman epäillä ja niin asiasta ruvettiin juhannuksen kunniaksi ottamaan selvää. Silloisen valtatien ojan luiskasta haettiin "läkkisangollinen" soraa ja se huuhdottiin ja loppupesu tehtiin tietysti vaskoolilla. Satunnainen otos tuotti seitsemän kultahippua ja kaksitoista 2-3mm granaattisirua. Pakko oli ruveta uskomaan.

 

Kuvassa on saatu otos rännin läpi laskettua

Vaelluskaverini Aki vaskoolin reunoissa

 

 

Vuoden 1968 kesällä olin nuorikkoni kanssa Ivalojoen kultamailla kulkemassa. Uusin kultaryntäys ei ollut vielä silloin alkanut ja alueella oli melko hiljaista. Palatessamme pysähdyimme eräälle levähdyspaikalle, jossa vanhahko mies ylläpiti vaatimatonta matkamuistomyymälää. Hän kyseli missä olimme liikuskelleet ja innostui kovasti kuullessaan mistä olemme tulossa. Hän kertoi olleensa vakituinen kullankaivaja, mutta kullan markkinahinnan pudotessa oli joutunut lopettamaan. Hän kertoi tutkineensa muun muassa Tankavaaran aluetta ja kovasti oli mieltä jäänyt kaivelemaan joku kohta. "Ne kallionkynnet olisi tehnyt mieli räjäyttää". Hänen kehotuksestaan poikkesimme silloin kartoissa Ruosteojan nimellä kulkeneen vähäisen puron varteen Tankavaaran tuntumassa ja löysimmekin sieltä kaivuualueen, jossa oli periaatteessa kaikki tarvittava maassa hujan hajan. Siellä oli rännejä ja työvälineitä. Mieleeni tuli, että tulen myöhemmin paikalle ja kunnostan paikalla olevista tarvikkeista huuhdontapaikan ja kuvaan sen kunnostustyön kaitafilmille.

 

Rännin kulmaus hylätyltä "kaivokselta" Tankavaarassa

 

 

Hankkeelle tuli vähän esteitä ja pääsin matkaan vasta parin vuoden päästä keväällä 1970. Muutama päivä ennen matkaan lähtöä havaitsin lehdestä uutisen, jonka mukaan Tankavaaran kulta-alueet oli hankkinut hallintaansa joku ryhmä, joka suunnitteli siellä käynnistävänsä turisteille suunnattua liiketoimintaa. Oma suunnitelmani kaatui tähän ja lähdin vaimon ja toisen pariskunnan kanssa tavalliselle vaellukselle.

 

Ensimmäisen kerran lähestyin Saariselän aluetta sillä kerralla pohjoisen suunnalta Ivalo - Raja-Jooseppi tieltä. Silloin alueella oli runsaasti puutavaran kuljetukseen tehtyjä teitä ja Luton yli kunnossa olevia siltoja. Ajelimme etelään päin kohti Pajujärveä, mutta tie ei ollut ajokelpoinen perille saakka.

 

Auto jätettiin ja heitettiin rinkat selkään. Heti ensimmäisillä sadoilla metreillä potkaisin maasta puolisentoista senttiä läpimitaltaan olleen kauniin granaatin.

 

Se tietysti kulkeutui kotiin saakka ja sitten ryhdyin miettimään sen käsittelemistä. Minullahan ei ollut mitään tietoa hiomisen periaatteista, mutta malttamaton mieli poltti kokeilemaan, Jostakin sain sellaisen (erheellisen) käsityksen, että hiomakivellä pitää olla mahdottoman suuri kierrosnopeus. Lopulta hoksasin, että vaimoni tehosekoittimessahan sellainen kierrosmäärä löytyy. Välittämättä vaimoni varsin tyytymättömästä ilmeestä liitin sekoittimeen asianmukaisen kiven epäasianmukaisella tavalla ja kiihdytin kierrokset muistaakseni 12000 lukemiin. Jäähdytys ei tullut mieleen. Kivihän paloi pilalle hetkessä ja tehosekoitinkin veisasi viimeisen virtensä. Olin aikaansaanut "kalliin" jalokiven.

 

Vuosien mittaan tuli hankittua sitten riittävä tieto asia-alueelta. Kivet hioutuvat nykyään mallikkaammin, jos sille päälle ryhdyn. Kultatietouttakin on kertynyt. Vaikka kaivuualueet ovatkin pääosin nelostien länsipuolella, niin itselläni on luulo, että kyllä siellä itäpuolellakin... kukaties...

 

Aviosiippakin hankki tarvittavan huuhdontatekniikan peräti Raumalan Nipalta, joka häntä tässä kuvassa Tankavaaran huuhtomolla opastaa 1970-luvun alussa.

 

 

 

Kullan ja kivien etsintä on vähän samantapaista kuin kalastaminen. Saaliin ei nyt niin ole väliä, mutta yrittäminen on kiintoisaa. Usein tulee kulkiessa arvioitua maastoa myös sillä etsijän silmällä.

 

 

Heikki Yrjänäinen

 

Aiheeseen liittyviä linkkejä:

Ivalojoen kultala

Lapin kultahistoriaa

Kullanhuuhdontaa Saariselällä

Vapaata majoitusta Saariselällä

 

 

 

 

 

 

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta

Eräretki 1963 Saariselän selkosille

Olin koulukavereitteni kanssa kaavaillut kesällä 1963 Saariselälle tehtävää vaellusta. Keskikesällä se toteutuikin. Ajokorttia autosta puhumattakaan ei meillä kenelläkään ollut, joten matka pohjoiseen tehtiin yleisillä kulkuneuvoilla. Reitin suunnittelu jäi minun harteilleni, koska olin jo pari kertaa aiemmin ollut matkassa. Liikkeelle lähdimmekin tutusta Kopsusjärven tienhaarasta, jota myöten kuljettiin Kopsusjärvelle sekä Kopsuslammen kämpälle.

 

Kuvassa "Maisa", Ossi ja allekirjoittanut kämpän edustalla

 

Jatkoimme osapuilleen parin vuoden takaisen vaellukseni reittiä. Suomun ruoktulta kuljimme vähän matkaa alavirtaan ja sitten käännyimme Aitaojan varteen. Melko ylhäälle kallioiselle seinämälle pantiin leiri pystyyn.

 

 

Kuva leiripaikaltamme Aitalammen suuntaan.

 

Nykypäivänä ei tulisi mieleenkään koettaa jatkaa tästä samanlaista reittiä kuin vuonna 1963 kuljimme. Nousimme nimittäin itään päin jyrkän rinteen, laskeuduimme saman verran, sitten yli Vintilätunturin melkein korkeimmalta kohdalta, alas Vintiläojan laaksoon, ylös Pikkutuntureille, alas Tuiskukuruun ja noustiin suoraan Tuiskupään "hatulle". Reitti kylläkin on kaikin puolin hieno, mutta nykyään kyky nousta ja laskeutua jatkuvasti vaativia rinteitä on jossain määrin heikentynyt.

 

 

Silloinkin silti kannatti silloin tällöin ottaa lakitasanteilla rennosti.

 

 

Joistakin kuvista näkyy sen aikakauden "trendikkäät" retkeilyasusteet, anorakit. Jalassa oli tällekin päivälle kelvolliset "koripallotossut". Niissä oli paksuhko tukeva pohja ja varsi tuki nilkkaa.

 

Säät suosivat meitä koko vaelluksen ajan ja myös ollessamme Tuiskupään pahdoilla.

 

 

Kuvassa kaverini Ossi, Maisa ja Raija.

 

Itäänpäin jatkettiin ja lopulta saavuttiin Vasanluomapäiden eteläpuolen painanteeseen, josta Luirojärvi ja Sokosti avautuivat eteemme. Tulimme sieltä käsin järven pohjoispäähän ja asettauduimme leiriin mukavalle paikalle järven länsirannalle sen keskivaiheille.

 

 

Luirojärvi

 

 

Seuraavan sivun kuva on leiripaikaltamme. Kannattaa panna merkille koivun oksassa roikkumassa kiikari, jota varsinkin siihen aikaan käytin vaelluksilla ahkerasti, kuin myös tyttöjen mukanaan raahaama ainakin kolmikiloinen transistoriradio. Nuotiopaikalta voi nähdä nykyään kovin harvinaiset oksahaarukat, joiden varaan keitto-orsi pantiin.

 

 

Luirojärven leiripaikan maisemat

 

 

Leirissä olimme tässä muutaman päivän ja kuljimme lähiympäristössä huiputtaen muun muassa Sokostin pohjoislaen ja Joukhaispään. Lähdimme Luirojärveltä pohjoiseen Lupukoiden itäpuolelta, mutta ei aivan nykyisin yleisesti käytettyä reittiä, vaan lännenpää ja taivalsimme Sotavaarajoen vartta länsipuolelta. Sieltä tulo vastaan aikanaan Sotavaarajoen putouksen ja Suomujoki.

 

 

Porttikoskella oli silloinkin ylityspaikka. Kuvasta saattaa päätellä, ettei se ollut aivan nykypäivän veroinen.

 

 

Matka jatkui tästä Lankojärvelle. Porttikosken eikä Lankojärven nykyisiä kämppiä ei siihen aikaan vielä ollut. Leiri pantiin pystyyn Lankojärven keskivaiheille illan hämyssä.

 

 

Lankojärvi

 

 

Lankojärvellä viivyttiin pari yötä. Toiseksi yöpymispaikaksi valittiin Lankojärven lounaispään saari, jossa "Meänteisellä" oli vielä silloin asuinkorsu. Isäntä ei ollut kotosalla, joten Ossi uskaltautui yöpymään "erakon" majassa. Tässä hän aamulla silmät sikkarassa on sieltä kömpimässä. Asumus oli hirsiseinäinen, kaikin puolin siisti ja viihtyisä. Kuten savutorvesta saattaa havaita, siellä oli tulisija. Meänteisellä oli myös kirjallisia harrastuksia. "Kämppäkirjassa" oli mietelmiä, runonpätkiä ja piirroksia.

 

Meänteisen asumus

 

 

Matka jatkui Rautuojan vartta ylävirtaan. Ojan varrella tapasimme yksinkulkijan, vähän vanhemman miehen, joka kertoi olevansa ensimmäisellä vaelluksellaan. Hän oli leiriinsä pystyttänyt laavun, jota hän kertomansa mukaan oli neulonut koko edellisen syksyn ja talven. Melkoinen temppu tätä kirjoitettaessa, sillä hän oli tehnyt sen käsin silmäneulan avulla. Pitkät olivat saumat. Oli siinä ollut pistelemistä.

 

Laavuntekijä työnäytteineen.

 

 

Rautulammelle saakka emme tästä kulkeneet, vaan käännyimme Kutturapäiltä Rautuojaan laskevan puron varteen ja nousimme sieltä ylös tunturiin. Rinne oli siellä melko tasainen ja hyväkulkuinen. Sieltä laskeuduimme Pirttinokan "kupolin" länsipuolelta kohti Luulampia. Tämä alue oli vielä siihen aikaan kovin erämaista. Ei ollut Luulammella kulkemisen jälkiä majasta puhumattakaan. Ei ollut Kiilopään eräkeskusta. Saariselällä oli Kaunispäällä Ylämaja ja alapäässä alamaja, eikä muuta.

 

Niinpä suunnistelin Luulammelta kohti Laanilaa, joka oli silloin vielä alueen "polttopiste". Sieltä aikanaan noustiin Rovaniemen "linjuriin". Matkalla kotiin putoilimme kommelluksesta toiseen, mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

 

 

Heikki Yrjänäinen

 

 

 

 

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta

Maailman paras paikka

 

Saariselältä löytyy melkeinpä jokaiselle joku suosikkipaikka. Jollekin yksittäinen alue nousee pysyvästi ylitse muiden. Vanhemmat kulkijat muistavat varmaan helsinkiläisen Tauno Perttulan, alueen ikiliikkujan, joka vuosikymmenestä toiseen suuntasi kulkunsa Saariselälle. Vuosittain hänen puumerkkinsä oli luettavissa Raappanan kammilta ja erityisesti Hammaskodan kämppäkirjalta.

 

Hän istuskeli kesäkuun alussa 1998 Anterinmukan terassilla, kun videoin siinä vieressä näkymiä. Hän kysäisi onko minulla jotakin erityistä suosikkipaikkaa jossakin Saariselän alueella. Mietin kysymystä ja totesin, etten voi sillä tavalla mitään yksilöidä, mutta useat paikat Vongoivan alueella ovat mieleeni ja Jaurun varsi on kiehtova.

 

Hän myönteli, että niin kyllä hänenkin mielestään, mutta yksi on ylitse muiden ja se on Hammaskota ja sen lähiympäristö. "Se on aivan ihana paikka", korosti hän vielä.

 

 

Kuvassa Hammaskota vanhassa kuosissaan vuonna 1994.

 

Perttula siirtyi taivaallisille vaellusreiteille vähän vuosituhannen vaihteen jälkeen, ja Hammaskota myöhemmin poltettiin, koska senkin aika oli tullut täyteen. Vuoden 2013 syksyllä avattiin siellä uusi kota kulkijoiden käyttöön. Saapa nähdä kiintyykö joku siihen kuten Perttula vanhaan kammiin.

 

Tauno Perttula oli sinnikäs kulkija. Muistaakseni vuoden 1995 kevät oli vähän myöhässä. Ajellessani vaelluskaverini Antin kanssa kohti Saariselkää kesäkuun alkupäivinä, oli tunturialueella nähtävissä huolestuttavasti lunta. Ohitettuamme Kaunispään lumet nopeasti hävisivät ja kääntyessämme Kuutusjärven tielle alue vaikutti lumettomalta. Sulamisvedet olivat kuitenkin katkaisseet tien, joten jouduimme kääntymään ja ajamaan Raja-Jooseppiin.

 

Kulku sieltä etelään päin onnistui mukavasti jalkamiehiltä. Metsässä harvakseltaan näkyi pieniä lumipälviä ja Kiertämät olivat jäässä, mutta pohja oli kulkukelpoista.

 

Kun tulimme sitten Anterin laakson reunalle, oli kuin olisimme astuneet eri vuodenaikaan. Anterissa oli täysi talvi. Lunta oli aivan rikkumaton pinta ja paksusti. Kaiken lisäksi se upotti. Jotenkin keinottelimme Rajavartioasemalle ja sen ampumaradan taulukopille, jonka lattialle heitimme makuupussimme ja yövyimme siinä.

 

Päätimme aamulla yrittää Anterinmukkaan. Joki oli avoin ja se oli sulattanut reunastaan puolen metrin levyisen paljaan maakaistaleen, jota myöten joten kuten päästiin etenemään. Siinä saattoi arvioida, että lumen paksuus oli keskimäärin hyvinkin vielä puolisen metriä. Anterinmukassa oli kuin lauma surevia hautajaisvieraita. Muutama vaeltaja oli miettimässä mitä tehdä. Kuulimme, että Tauno Perttula oli lähtenyt yrittämään "maantietä" myöten länteen. Sinne päätimme Antinkin kanssa jatkaa ja ainakin koettaa Hammaskuruun saakka.

 

Viiden kilometrin päässä Anterin tulipaikalla Perttula istuskelikin. Siinä oli aurinko sulattanut pienen pälven. Hän kertoi odottelevansa, että lumi vähän laskisi ja koettaisi sitten Akanhärkäkurun kautta päästä Muorravaarakkaan. Aikaa Tauno kulutteli matemaattisella probleemalla, kuten matikanopettajalle hyvin sopi. Hän oli mitannut kohdalla Anterinjoen lähinnä olevan uoman leveyden ja keskisyvyyden ja mitannut siihen parinkymmenen metrin pätkän. Yläjuoksun puolelle hän asetti puupalasen ja otti kellolla aikaa mitaten virtaamaa sekä laski, montako kuutiota vettä tunnissa siinä huilaa kohti Venäjää. Hän kertoi tulleensa myös Kiertämäjärven kautta ja kulku oli ollut vaikeaa. Vedenjakajan ylityksen jälkeen hän oli aika-ajoin vedellyt rinkkaakin perässään luisutellen sitä sadesuojan päällä.

 

Pienen tauon jälkeen jatkoimme Antin kanssa matkaa ja melkoisen aherruksen jälkeen tavoitimme Hammaskurun. Lunta oli siellä suunnalla huomattavasti Anteria enemmän. Keinopäästä selvisimme kulkemalla sen ylärinteillä ja kämpälle pääsimme Repojoen latvapuron pohjaa kävellen. Vettä oli siinä vain 10-15 senttiä, kun sulaminen ei vielä ollut alkanut. Hammaskurun kämpän kohdalla lunta oli niin mahdottomasti, että jalat eivät riittäneet, mutta kämpälle runnottiin ja aikanaan jouduttiin palaamaan samaa suuntaa takaisin.

 

Selvisikö Tauno Muorravaarakkaan vai ei, sitä en tullut tietämään, mutta todennäköisesti. Hän oli hyvin kilpailuhenkinen. Kun hän oli päättänyt jotakin, niin sinnikkäästi hän yritti. Eräs "etappi" oli sadan vaelluksen raja. Melkein hän sen saavutti. Viimeisenä vaellusvuotenaan hän teki peräti neljä vaellusta. Tietämäni mukaan hän sai valmiiksi myös pienoismallin Hammaskodasta, "maailman parhaasta paikasta".

 

Heikki Yrjänäinen

 

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Urho Kekkosen kansallispuisto

UK-puiston tuvat

Hammaskota

Treklife-reitit

Vapaata majoitusta Saariselällä

 

 

 

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta

"Tilanne" 1960-luvulla

Ryhdyin tutustumaan Saariselän alueeseen laajemmin vuonna 1961. Aiheeseen olin tutustunut ennakkoon lähinnä kirjallisuudesta. Samuli Paulaharjun Sompio, K. M. Walleniuksen Ihmismetästäjiä ja Erämiehiä -teos sekä Kullervo Kemppisen Lumikuru antoivat pohjatietoa ja Lumikuru auttoi myös kartanluvussa.

 

Retkeilijällä oli tarjolla kovin kehnot kartat alkuun. Tavallinen pulliainen sai tyytyä ns. taloudelliseen karttaan 1:100 000, jonka anti oli hädin tuskin karttaluonnoksen veroinen. Siinä oli pahoja virheitäkin. Imatran lapinkävijät olivat tehneet kylläkin omaa tarvettaan varten kohtuullisen kartan, mutta sen sain käsiini vasta vuonna 1967. Sitä ennen oli jo saatavana ensimmäisen polven topografikarttoja.

 

Alueeseen tutustumista helpotti se periaate, että kuljin selänteeltä selänteelle ja huipulta huipulle. Lakimailta sai hyvän yleiskäsityksen mitä oli missäkin ja hyvänä apuna oli kiikari, jolla laakson vastarinteeltä pääsi näkemään, mistä kannattaa taas sillä puolella kavuta.

 

Kämppäverkostoa synnytettiin vasta 1960-luvun puolivälistä alkaen eikä tietenkään polkuja ollut alueella nimeksikään. Niistä useimmat olivat syntyneet läntisille lähialueille esimerkiksi Suomujokivarteen. Muuallakin oli toki polkuja, mutta useimmissa tapauksissa nämä pätkät olivat porojen aikaansaamia.

 

 

 

Tuiskukurun reunaa ihmettelemässä

 

Ensimmäinen kuva on vuodelta 1961, jolloin nelihenkisen kaveriporukan kanssa olimme liikkeellä. Kurkistelimme ensikerran Tuiskukurun länsirinteeltä etsien sopivaa alaspääsykohtaa.

 

Tällaisissa puitteissa kulkija sai kokea todellista löytöretkeilijän iloa, sillä koskaan ei tiennyt, millainen näkymä kulloisenkin harjanteen takaa leviää.

 

Lisääntyvä retkeily alkoi jättää nopeasti jälkiä, sillä useat kulkijat tahtoivat rakentaa "omia" nuotio- ja leiripaikkojaan. Niitä oli kertynyt puiston perustamiseen mennessä alueelle varmaan satoja ellei peräti tuhansia. Paljon oli jossain tapauksissa nähty vaivaakin. Erityisesti mieleeni on jäänyt Sotavaarajoen putouksille tehty "oksakalusto". Siinä oli suunnittelija nähnyt vaivaa ja tekijällä oli ollut "silmää".

 

Kovin kaukana tästä tulipaikasta ei ollut Suomujoen varteen rakennettu laavu, jossa melkoinen männynrunko oli katkaistu parin metrin korkeudelta, kannosta oli tehty jonkinlainen totemipaalu ja sen kylkeen sitten laavu. Kuten oheisesta kesäkuisena yönä otetusta kuvasta näkyy, niin kirveellä on tehty työtä kauan ja hartaasti.

Suomujoen varren laavu, jonka tekoon on selvästi nähty vaivaa

 

Laavun tekijää en tiedä, mutta paljon ei taida mennä vikaan, jos arvelee kuvan veistäjien olleen nuorehkoja miespuolisia kansalaisia, ei välttämättä Ateneumin opiskelijakuntaan kuuluvia. Kämppäverkosto oli harvanlainen ja pääosin yksityisten retkeily-yhdistysten aikaansaamia. Olen aina ihaillut imatralaisten aikaansaannosta Muorravaarakassa, aikana, jolloin yleensä kaikki tehtiin hartiapankkivoimin, unohtamatta Susi-Pesän rakentajia ja muita ahertajia. Luirojärven Rajankämppähän siirrettiin nykyiselle paikalleen Luusuanvaaran rinteeltä, ja nykyään se on varsin hyvässä kunnossa. Mahtaneeko alakuvasta monikaan tunnistaa sitä vuoden 1966 kuosista?

Luirojärven Rajankämppä

 

Kulkijat pitivät pitkään aluetta hyvässä kunnossa. Avoimet kämpät siistittiin tip top -kuntoon ja ympäristöä ei roskattu lukemattomista nuotiopaikoista huolimatta. Varsinaisista vaeltajista erottui tässä mielessä kielteisesti kylläkin pari ryhmää, joita en aio nimetä. Sotkuisesta asennosta siihen aikaan tiesi kuka siinä oli aikaansa kuluttanut. Tilanne on heidän osaltaan nykypäivänä korjaantunut, mutta yleisesti jo 1970-luvulta alkaen välinpitämätön suhtautuminen on korostunut. Tarvitaan kyllä monenlaisia palveluita, mutta omasvastuu tuntuu suuresti laskeneen.

 

Jokunen vuosi takaperin lopettelin vaellustani Kotakönkään laavun kautta. Joukko nuoria vihaisia miehiä oli purkanut tuntojaan laavun "kämppäkirjaan". Laavu oli merkitty heidän mielestään karttaan väärään paikkaan ha sitä oli pitänyt tarpeettomasti etsiskellä. "Sitä paitsi, olisiko se nyt liikaa vaadittu, että puisto olisi pannut alueelle selviä opasteviittoja..." Keräsin muovipussillisen mato- ynnä muita säilykepurkkeja lähtiessäni laavulta. Olisivatkohan ne kulkeutuneet jo aikaisemmin, jos olisi ollut niitä viittoja - mene tiedä

Heikki Yrjänäinen

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Urho Kekkosen kansallispuisto
Saariselkä Treklife
Vapaata majoitus Saariselällä
Treklife Facebookissa