Pientä harhailua
Tarkka suunnistaminen Saariselän alueella oli aluksi vaikeaa huonojen karttojen vuoksi, kunnes 1960-luvun alkuvuosina saatiin ensimmäinen ilmakuviin perustuva topografikartta. Ilmakuvien tulkinnassa oli kuitenkin ensimmäisissä painoksissa toivomisen varaa, ja kartan mittakaava ei sallinut kovin yksityiskohtaista tietoa.
Suunnistaminen monin kohdin piti tehdäkin melko suurpiirteisesti, mutta koska uudessa kartassa kaikki pääkohdat olivat paikallaan, niin tuskin kellään sen avulla oli suurempia ongelmia kohteiden löytämisessä.
Tietysti kartanluku- ja suunnistustaidoilla kuin myös ns. kyvyllä huomioida ympäristöään on merkitystä. Jälkimmäistä kannattaa korostaa, sillä GPS-laite ja kompassi voivat mennä hukkaan tai rikkoutua ja karttakin pudota. Kannattaa aina pitää pääilmansuunnat selvillä jollakin tavalla.
Itselläni on varsin hyvä suuntavaisto. Olen silti sen verran horjahdellut, etten erehtymättömänä itseäni pidä.
Olin nousemassa talvella Pälkkimäojan perukkaa tarkoituksena suksitella Muorravaarakan ruoktulle Lumikurun kautta. Rinne oli jyrkkä ja perässä kiskottavana varusteet. Nousuhan otti koville. Rinteen taittuessa olin melkoisessa happivelassa ja silmiä hämärsi. Lähdin saman tien laskemaan rinnettä loivasti alasuuntaan. Siinä en ennättänyt sivuille vilkuilla vaan keskityin lukemaan rinnettä. Aikanaan pitkä liuku päättyi ja nojasin sauvoihin. Edessä oleva pilvitaivas vähän repeili ja harson takaa vilahti auringon kehrä. Tajusin välähdyksessä, että kello näytti puolta päivää. Vilkaisin heti oikealle ylhäälle. Siellä sojotti Sokostin puhelinmasto. Olin laskeutunutkin koilliseen suuntaavan Lumikurun sijasta kaakkoon Sokostin taakse. Minun on vieläkin vaikea käsittää, miten saatoin pyörähtää niin selvässä ja tutussa paikassa.
 |
| Kuva on Pälkkimäojan perukalta länteen päin vuonna 1994. Taustalla Joukhaispää. |
Jotkut ihmiset eivät juuri kykene hahmottamaan ympäristöään, tunnistamaan sen yksityiskohtia eikä pysymään suunnassa. Heillä ilmansuunnatkin saattavat pyörähdellä päivittäin. On selvä, että suunnistus ja kohteiden löytäminen saattaa olla joskus tuskallista.
Olin kaverini Akin kanssa yöpynyt Muorravaarakan ruoktulla vuonna 2003 kesällä ja lähdimme kulkelmaan laaksoa etelään. Akanhärkäkurussa hän sanoi kyllä ymmärtävänsä, että etelään päin olemme menossa, mutta hänen päänsä sanoo, että menemme päinvastaiseen suuntaan eli pohjoiseen. Kulku oli tästä syystä hänelle vähän epämiellyttävää, kun oli niin voimakas tunne väärään suuntaan menosta. Pidimme tankkaustauon Hammaskurussa ja jatkoimme Vuomapään lounaiskulmalle, josta avautuvat avarat näkymät etelään. Osoitin Akille Marivaaran, jossa automme odotteli ja kysäisin, että joko pää on lonksahtanut kohdalleen. Hän pudisteli päärään. Yövyttyämme Siulalla olivat napa-alueet vaihtuneet onneksi vakinaisille paikoilleen ja ongelma katosi.
 |
Kuvassa vaeltajiani kiintopistettä tutkimassa Akanhärkäkurussa 1982.
|
Saariselän maasto on pääosin helppokulkuista. Tietysti löytyy vaikeampiakin paikkoja ja kartat edelleenkin ovat siinä määrin suurpiirteisiä, etteivät jotkut hankalat kohdat ole siitä luettavissa. Tästä syystä paikannuslaitteistakaan ei ole aivan sellaista apua, kun asiaan perehtymättömät saattavat kuvitella. Tapasin pari vähissä voimissa olevaa miestä eräänä talvisena aamuna Tuiskukurun kämpällä. He olivat gps-laitteestaan huolimatta harhailleet Harrihaaran varsien metsissä ja pikkukuruissa kunnes pimeys oli yllättänyt. Suorasta suunnasta ei ollut apua. Kehnojen varusteiden kanssa miehet olivat kyhjötelleet kuusen juurella päivän valkenemista odotellen. Kun näkyvyyttä oli riittävästi, oli kämppäkin löytynyt. Lohduttelin, että olen juuri hiihtänyt hyvän ladun Luirolle, ja kehottelin sitä myöten matkaamaan saunomaan, mutta myrtyneet miehet tuntuivat saaneen tarpeekseen.
 |
| Kuvassa Tuiskukurun kämppä 2014 huhtikuussa |
Joskus saattaa vaeltaja kulkea niin ajatuksissaan, että käsittämättömästi menettää käsityksensä suunnastaan ja kadottaa kykynsä tunnistaa tuttujakin paikkoja. Monet tietävät Vongoivajoen ja Jaurun yhtymäkohdassa hoksottimensa kadottaneen naisen tarinan. Silloin Jaurulla liikkuneet etsivät hänestä merkkejä, mutta tuloksetta. Niin tein minäkin. Ei se silti ollut mikään ihme, koska asianomainen oli kaukana Jaurun laaksosta etelässä ja onnekseen muutaman päivän päästä sattui osumaan Itäkairan prinsessan asennolle, joka rauhoitteli kulkijan ja järjesteli tälle avun.
Näillä alueilla harhaili kerran myös Kemihaarasta liikkeelle lähtenyt nuorten miesten porukka. Heidän tarkoituksenaan oli kulkea Luirojärven kautta Saariselän retkeilykeskukseen tai Kiilopäälle, mutta Luiro jäi löytymättä ja kaverit tutustuivat perusteellisesti länsipuolen rannattomaan suoalueeseen. Satuin olemaan aviosiippani kanssa Tammikämpällä veneellä, kun siihen pölähti tihkusateisessa säässä ruskeaa suokuraa tippuvien salskeiden nuorten miesten ryhmä. He olivat vihdoin viimein päässeet "kartalle". Loma-aika vain oli loppumassa ja heillä oli tulenpalava kiire maantien varteen. Onneksi olimme paikalla ja heidän hetken lepäiltyään lautturoin heidät joen toiselle puolelle. Vesi oli silloin sen verran korkealla, että joen ylittäminen muutoin olisi tehnyt kovasti tiukkaa. Sääliksi kävi kun kaverit painuivat sateiseen säähän ja vähän huolettikin, että löytyykö Orposen laavu ja Vuotsoon johtavan tien pää.
 |
| Kuvassa Luirojoki Tammikämpän kohdalla. |
Heikki Yrjänäinen
