Treklife stories in English

Hunting of colourful sceneries

On the first half of the September 2014 I made a short six day hiking trip in Saariselkä with my son Jukka. We began our journey from Aittajärvi, where we counted 25 cars that belonged to other hikers who were probably inspired by the “autumn colours”. From the beginning the weather was dry and sometimes even sunny, but there were lots of vapour in the air, which blurred the outlines and reduced vision when looking far away. First four days went in these conditions. The picture below, which was taken on the first morning in Suomujoki from the strait of the lake Kotajärvi and Suomujärvi, shows well the weather.

My son was testing his new camera and he is responsible for the pictures included here. The foggy weather reduced the quality of some landscape photos and the autumn colours didn´t do justice for themselves. Although in close-up photos like in this picture taken from the falls of Maalpurinoja, the quality is decent. The moss covering the rocks has already got some amazing colours.

Weather changed in the night before the fifth day. Fog was wiped away and the sky became clear. We had been sleeping near Hammaskuru´s cabin and we were thinking about continuing from there to Muorravaarakan ruoktu and through the Pirunportti, name means “the gate of devil”, to the gorge of Ukselma. On the photo below we are climbing towards the Keinopää and Pirttikallionvaara and looking at were we came. On the background rises the mountain of Vuomapää.

Then we wandered over the valley of river Anteri towards the gorge Akanhärkä.

The view from the gorge of Akanhärkä was great towards the ridges of Ukselma and Sollanpää.

Then we descended to the south-end of the Muorravaarakka- valley and had a little break and a snack on the campfire next to the riverside.

The journey continued smoothly past Muorravaarakan ruoktu´s cabin towards the side of Ukselma and Pirunportti.

On the west side of the Pirunportti opened the gorge Ukselma, where the evening sun started gilding slopes.

When we arrived to the mouth of gorge Ukselma, it was already a late night. Sky was foreshadowing cold night and in the morning our tent was covered in frostworks. Whilst re were making our way towards the cabin Sarvioja, which was couple of kilometers away, the ground was still frosted.

We climbed from the behind of Sudenpesä to Kaarnepää. There was gloving gold and traces of purple in the direction were we had come from.

We continued over the Kaarnepää towards the Maantiekuru and Aittajärvi. On the top of the Kaarnepää the view of waves of round blue mountain peaks was greeting us. Soon we were back at Aittajärvi. The loot was also good. Jukka had taken over 600 photos and I have 35 minutes of video diary.

Again one successful hiking trip down. Besides the photos I think we gathered a lot of physical as well as mental capital.

Heikki Yrjänäinen

Hammastunturi ja vuoden pimein päivä

Vuoden pimein päivä erämaassa vaikuttaa ulkona tehtävien aktiviteettien kannalta huonolta idealta. Pimeässä harrastaminen kun on tyypillisesti jätetty niille, joiden on pakko tehdä touhujaan öiseen aikaan, eikä pimeään metsään ole helppo löytää vapaaehtoisia menijöitä. Pimeä ei kuitenkaan ole este, eikä edes hidaste erämaassa liikkumiselle kun tukitoimet ja varusteet ovat kunnossa. Alueen tuntevan oppaan avustuksella pääsimme yhdessä Simo Vilhusen ja Jaakko Postin kanssa todistamaan mielestäni revontulet mennen tullen hakkaavaa valoilmiötä Hammastunturin huipulta talvipäivän seisauksen aikaan.

Kuvat: Jaakko Posti / Teksti: Antte Lauhamaa / Kuvatekstit: Simo Vilhunen

Tämän hetken Hammastunturilla olisi toivonut jatkuvan ja jatkuvan. Talvipäivän seisauksena reippaasti napapiirin pohjoispuolella täytyy olla kiitollinen pienestäkin valon kajastuksesta. Siellä se on, jossain etelässä, pohtivat miehet. Onneksi on valokuvia, joihin hetken voi vangita!

Hammastunturi sijaitsee noin neljäkymmentä kilometriä Ivalosta länteen, tiettömän taipaleen päässä. Tunturin huippu on 531 metriä korkea, joka ainakin telemark-hiihtäjän mielessä herättää lupailuja siitä, että siellä pystyisi myös laskemaan. Liikkuminen alueella vuoden pimeimpään aikaan neljänkymmenen kilometrin lähestymisen kera kuulosti alun perin siltä, että reissuun saisi varata aikaa muutaman viikon verran. Loistava reissu kuitenkin onnistui viikonlopussa, kun saimme lähestymisen järjestymään moottorikelkoilla ja oppaaksi alueen kuin omat taskunsa tuntevan Niilo Huhtamellan ja Antti Kanervan.

Hammastunturin erämaa-alueella on ihmisen toimintojen värittämä historia, josta kertomuksia riittää muutaman vuosisadan ajalle. Täällä on asunut niitä kuuluisia Repo-Aslakkeja ja Hammas-Jouneja, joiden tarinat ovat jääneet tämän perän ihmisten kertomuksiin.

Hammastunturin Erämaan läpi kulkee moottorikelkkaura Ivalosta Inariin. Uran varrella pääsee ihastelemaan järviä, vaaroja ja komeaa vanhaa metsää. Alueella on pitkään harjoitettu poronhoitoa. Näissä metsissä ja näillä tuntureilla näkee merkkejä entisajan ja nykypäivän poroelinkeinosta – sekä tietenkin itse poroja, mutta myös poroja saalistavien petojen jälkiä. 

Erämaa on karu mutta rehellinen kasvattaja ja pärjätäkseen täällä on opittava elämään luonnon ehdoilla. Niilon toimista huokuu varmuus ja samaan aikaan hiljainen kunnioitus ympäristöä kohtaan, eikä siihen tarvita korulauseita tai elostelua. "Kattokaapa pojat, tuossa on kahen ilveksen jäljet vierekkäin" - mies toteaa, kun on pysäyttänyt kelkkansa. Enpä olisi itse ilveksen jäljiksi tunnistanut. Niilo kertoo petolukujen nousseen muutaman viime vuoden aikana reippaasti, ja tämän vaikutuksesta poronhoitoon. Iltayön tunteina saavumme Hammasjärvelle.

Retkikunta perillä Hammasjärvellä, yön silmässä. Kaupunkilaisena pelkästään kaukana erämaassa oleminen tuntuu valloittavalta ja etuoikeutetulta. Tämä on poromiesten maailmaa, jossa meillä on kunnia olla vieraina.

Päivän lähes valoisin hetki. Antte ja Simo lukevat karttaa ja miettivät lähestymisreittiä taustalla siintävän Hammastunturin huipulle. Tupa sijaitsee vanhalla poroerotuspaikalla, jossa menneinä vuosikymmeninä saattoi erotuksessa juosta kymmentuhatpäinen porotokka.

Lauantai-aamun hämärä avautuu hieman tukkoisena. Lähestyessämme Hammastunturia huomaamme kuitenkin kelin olevan siellä kohtuullisen selkeä. Pysähdymme Hammastunturin juurella sijaitsevalle porokämpälle tauolle ja suunnittelemme huipulla käyntiä. Ahkioiden narut kaipaavat säätöä ja pääsemme jatkamaan matkaa.

"Valon piirtämä maisema on yksi kauneimmista, mitä olen milloinkaan nähnyt. Pojat taitavat olla samaa mieltä, koska sanailun sijasta kuuluu enää kameran sulkimen läiskettä."

Hammastunturi on kerrotun mukaan saanut nimensä muodostaan. Yritän ylöspäin hiihtäessä nähdä hampaan muotoa tunturissa. Samalla olemme ehtineet jo huipun tuntumaan, jonne pääsemme vuoden pimeimpänä päivänä puolen päivän tienoilla. Samaan aikaan etelässä taivas selkenee ja auringon kajo valaisee taivaanrannan punertavana tehden varjoja tuulen piirtämään lumeen. Valon piirtämä maisema on yksi kauneimmista, mitä olen milloinkaan nähnyt. Pojat taitavat olla samaa mieltä, koska sanailun sijasta kuuluu enää kameran sulkimen läiskettä.

Antte Lauhamaa hiihtää kohti erästä laajan Hammastunturin huipuista. Etelästä kajastava valo ja repeilevät pilvet saavat jalkoihin lisää liikettä. Ei malttaisi odottaa, millainen maisema huipulta aukeaa.

Tähän näkymään sanat yksinkertaisesti loppuivat. 

Pitkän linjan telemark-hiihtäjä Antte Lauhamaa sai kruunauksen reissulleen päästessään täräyttämään muutaman käännöksen otsalamppunsa valossa, auringon kajon hiipuessa kaamoksen pimeyden tieltä. Monella mantereella hiihtänyt mies oli vakuuttunut, että kyseessä on uniikki kuva. Hammastunturin syrjäinen sijainti ja haastava ajankohta, yhdistettynä täydelliseen valoon tekevät kuvasta eeppisen.

Hammastunturin itäpuolella on jyrkkyyttä sen verran, että pääsen tekemään suunnittelemani käännökset auringon mennessä mailleen. Turhaan en siis telemark-suksiani matkaan ottanut. Alemmaksi jättämillemme ahkioille päästyämme on jo säkkipimeää.

Niilo ja Antti ovat kokemassa verkkoja, kun palaamme takaisin. Kitsaudesta ei Hammasjärveä voi moittia, koska siikaa riittää kotiin viemisiksikin. Niilon tekemä lihakeitto ja lämmin sauna kruunaavat tähän mennessä jo täydellisen päivän.

Hammasjärven jään alla kuhisee siikaa, jonka vuoksi taimenelle ja hauelle riittää ravintoa. Niilon työskentely antoi perspektiiviä luonnosta vieraantumaan päässeelle kaupunkilaiselle. Jos joku on lähiruokaa, niin tämä!

Sauna erämaassa. Unohtumattomat löylyt tiettömien taipalten takana.

Seuraavan päivän valjetessa katsastamme Hammasjärven ympäristöä lumikenkien avustuksella. Rantapusikoissa näkyy runsaasti eläinten jättämiä jälkiä ja metsästäjänä voin ilokseni todeta, että ainakin osa riekoista vaikuttaisi palanneen takaisin. Nokipannukahvien jälkeen on aika pakata kelkat ja lähteä kohti Ivaloa.

Raskaan viikonlopun jälkeen itsensä huoltaminen tuntuu hyvältä ajatukselta ja päätämme syödä ja saunoa Laanilan kievarissa. Asialleen omistautuvat ihmiset saavat hyviä asioita aikaan ja voimme todeta Laanilan kievarin kokin kuuluvan tähän luokkaan. Ruoka on erinomaista. Sauna, paljuineen ja avantoineen avaa reissun jäljiltä tukkoisen selän, eikä unta tarvitse tämän jälkeen enää odotella.

Myöhemmin voin todeta, että vaikka olen Lapista kotoisin, tarjoaa Lapin luonto uudelleen ja uudelleen sellaisia elämyksiä, joita en missään muualla voisi kokea. Hammastunturin metsäinen erämaa on ainutlaatuinen arktisine tuntureineen ja taigametsineen. Retki tuntui kuin tutkimusmatkalta minulle, joka olen tottunut Länsi-Lapin puuttomiin tuntureihin sekä Norjan ja Ruotsin suuriin vuoriin. Niilon ja Antin kertomat tarinat alueen maastosta ovat herättäneet mielenkiinnon palata takaisin samoille selkosille.

Kirjoittaja on pitkän linjan telemark-hiihtäjä, jonka juuret ovat syvällä pohjoisessa Lapissa.
Anten tekemisiin voi tutustua osoitteessa anttelauhamaa.com/. 
Lisää Jaakko Postin kuvia löydät puolestaan osoitteesta jaakkoposti.com/

Haluatko astua erämaahan? Kokoa retkikuntasi ja suuntaa osoitteeseen saariselka.com/treklife/

Simo (vas) ja Antte Hammasjärven jäällä. Harmaa kelikään ei hymyä hyydytä!

Reissun toinen kruunaus: illallinen Laanilan kievarissa. Lähialueiden raaka-aineista intohimolla ja ajatuksella tehty herkullinen ruoka hurmasi retkikunnan. 

Reissussa rasittunut kroppa pehmenee paljussa. Menneet hetket kerrataan vielä yhdessä. Naurulta on hankala välttyä.

Alkutalvesta vesistöt ovat virtapaikoista usein auki, mikä kannattaa huomioida reitin suunnittelussa. Kaunis Kirakkajoki on taimenen kutualuetta, ja siten täysin rauhoitettu kalastukselta. 

Tässä sitä ollaan. Näkymä hammastunturin ylätasanteelle. Tunturissa näkyi porotokkia ruokailemassa.

Hammasjärven erämaassa on paljon komeaa, vanhaa metsää. 

Simo ja Antte nousevat ahkioiden kanssa avotunturiin. Taustalla Hammasjärvi ympäröivine vaaroineen.

Oikeassa paikassa väärään aikaan?

Oikeassa paikassa väärään aikaan?

Metsä oli hiljainen. Pysähtyessä tuntui kuin alkaisi tinnittämään. Kuusi huojui tuulessa. Sen alla erottui polku, jonka mukulaista pintaa peittivät juurien rönsyt. ”Tästä ei varmaan hetkeen ole kukaan kulkenut”, aprikoin mielessäni.

”Mitä sinä täällä oikein teet”, oli Sompiontietä vastaan ajanut pakettiautokuski tuntunut kysyvän ilmeellään.

Mietin sitä itsekin. Senkun käymässä.Tarvitseeko kaikkeen syytä? Enkö muka saisi? Eikö se riitä, että haluaa nähdä jotakin mitä ei ole ennen nähnyt?

Tässä tuhrukelissä ei kyllä paljoa nähnyt.

Kaivoin kameran repusta ja puin sen takin alle odottelemaan. Ehkäpä jotain ilmaantuisi? Lähdin kapuamaan ylös kiemurtelevaa polkua, jolle oli ollut helppo löytää pieneltä levikkeeltä. Tällainen lähtöpäivän kävelyreissu.

Oli hienoa olla yksin liikkeellä! En oikeastaan koskaan ollut viettänyt viikonloppua lähes yksinäni. En ole mikään erakkoluonne. Pidän ihmisistä. No, olihan Savottakahvilan rouvan kanssa mukava rupatella munkkikahvien ääressä kuluneesta sesongista. Kuulemma oli ollut kiireinen ruska. Oikein aukioloaikoja saanut pidentää...

Nyt ei ollut kiire. Kaikkialla oli tilaa. Varsinkin täällä Pyhä-Nattasen rinteellä lumituiskussa. Kapusin ylemmäksi puurajaan. Nyt sai vetää huppua päähän, sillä lunta tuiskutti juurikin siinä kuuluisassa vaakatasossa. Tähyilin ympärilleni, mutta huippua ei vielä näkynyt.

Siellä niiden pitäisi olla. Saamelaisten pyhien kivipaasien. Toorien.

Ympärillä aukesi rakkakivisiä pirunpeltoja ja muutama kitukasvuinen kataja sekä tunturikoivu. Maisema oli mustavalkoinen. Siellä täällä lumesta pisti vielä muutama värikäs varpu, muistutuksena menneestä sesongista. Lapin matkailun syyssesonki, ruska, kestää pari viikkoa. Kauhea hässäkkä ja sitten kaikki on ohi. Odotellaan joulun pyhiä leposykkeellä.

Tästä ei maisema ei paljon karummaksi muutu!

Minusta matalasesonki on mahtavaa aikaa olla tunturissa!

En kaipaa hiihtolomien jonokaaosta sitten ollenkaan. Rinteessä viihdyn parhaiten keväällä, kun perusjantteri kaivelee jo tupsulakkiaan serpentiinistä Ullanlinnan puistossa. Loppusyksyssä on myös jotain erityisen valloittavaa. Luonto on hiljentynyt. Kaamos on tulossa. Päivän hailakka valo väistyy arktisen yön pimeyden tieltä.

Toisaalta viihdyn nykyisin parhaiten sellaisessa rinteessä, jossa joudun itse keräämään tarvittavat metrit reisilihaksillani. Syvässä lumessa.

Ulkoilmaharrastukset ovat aina kelistä kiinni. Upeimmat elämykset kokee silloin, kun olosuhteet osuvat juuri tismalleen kohdalleen. Laskemisessa puhutaan jiihaa-keleistä; niistä hetkistä kun ei kykene pitämään lapsellista intoa sisällään, vaan se purkautuu spontaanina mylväisynä huulilta. Jiihaa! Perin epäsuomalaista oikeastaan, sellainen iloitseminen. Kel' onni on ja niin edelleen...

Hyvät laskukelit tuovat mukanaan ilmoön nimeltä puuteristressi. Herkusta on pakko saada paras irti. Jos odotukset eivät syystä tai toisesta täyty, seuraa pettymys. Unelmakelit ovat täyttä suorittamista, tai ainakin suoritusmoodiin on helppo lipsahtaa. Pakko. Saada. Kaikki. Irti.

Ja tietenkin ikuistettua hetket upeisiin kuviin.

Havahduin ajatuksistani keskellä tuulen piiskaamaa tunturinkuvetta. Tuntui puhdistavalta olla täällä ilman sen kummempaa agendaa. Ei haittaisi, vaikken kaivaisi kameraani esiin. Oikeastaan se olisi täysin ymmärrettävää.

Olin lähtenyt reissulle toiveenani saada hienoja kuvia revontulista. Nyt oli maksimikausi ja näin pohjoisessa lähes taatusti näkisin jotain, mikäli taivas olisi kirkas. Luonnollisestikin paksu pilvipeite piti maiseman harmaana koko viikonlopun.

Ei keliä – ei stressiä.

Revontulikuvauksessa pätee samanlainen hetkellinen stressi kuin puuterilumessa. Näytös voi kestää vain kaksi minuuttia ja olla sitten ohi. Hienot kuvat vaativat harkintaa, mutta usein tilanteen ollessa päällä tulee vain puolipaniikissa räiskittyä umpimähkään jokaiseen suuntaan. Jos kameran asettaisi yhteen kohtaan ja antaisi sulkimen räpsyttää ajastimella, voisi itsekin keskittyä nauttimaan näytöksestä. Kamera kaulallani muistutti minua paradoksista; missaanko hienoimmat hetket hätäilemällä niiden tallentamisesta?

Aloin lähestyä huippua. Isot laattamaiset lohkareet täplittivät pirunpeltoa. Karua, erittäinkin karua. Samalla myös kiehtovan kaunista! Kaivoin kamerani esiin ja käänsin ujeltavalle tuulelle selkäni. Tästä tulisi hieno mustavalkoinen kuva. Minimalistinen ja kontrastinen, sellainen juuri mistä pidän!

Pikkuruinen palovartijan tupa ja huussi. Tuulen ja tuiskun armoilla.

Kyltissä luki; Palovartijan tupa 0,2km. Muutaman kymmenen metrin päästä näin sen. Pieni, harmaan lankun pinnoittama mökkerö uhmasi viimaa kuin kyyristyneenä. Kaverinaan sillä oli huussi. Rakennusten suojana huipulla kiersi korkeitten kivipaasien rykelmä. Siinä ne olivat, toorit. Olipa huikea paikka! Hyvällä ilmalla täältä näkisi varmasti kauas. Nyt tuiskun keskellä tuntui kuin olisi muutaman kymmenen metrin laajuisessa kuplassa, eikä tietäisi loppuuko maailma kuplan ulkopuolella. Se oli mahdollisesti vieläkin jännittävämpi ajatus kuin sadan kilometrin näkyvyys.

Hain viimalta suojaa kopistellen sisään Palovartijan tupaan, johon juuri mahtui kamiinan lisäksi kaksi laveria ja pöytä. Istahdin pöydän ääreen kaivelemaan eväsleipiäni esiin. Ulkona tuisku jatkui. Mahtava paikka ja mahtava tunne olla yksin tällaisessa paikassa tällaisessa kelissä. Vieraskirjan mukaan kukaan ei ollut käynyt täällä neljään päivään, kuten olin ollut aistivinanikin. Tein kirjaan oman merkintäni.

Kirjoittaja Palovartijan tuvassa. Kuva jalustalta ja viivelaukaisimella. 

Onneksi tulin!

Valokuvattuani aikani tuvan ja vaikuttavien kivipaasien ympäristössä lähdin kulkemaan verkkaisesti alamäkeen takaisin autolleni. Matkalla pohdin, kuinka monia tällaisia vähän tunnettuja helmiä Lapissa onkaan. Pyhä-Nattasen laki Palovartijan majoineen ja kivipaasineen oli tietyllä tavalla yksi vaikuttavimpia paikkoja missä olen käynyt. Tuntui, että olin ”löytänyt” jotain joka puoliksi tekisi mieli pitää  itsellään, salaisuutena. Ikään kuin pelkäisin viehätyksen katoavan ihmisten kiinnostuksen myötä.

Liekkö huoli kuitenkaan paikallaan. Jos kivipaadet kestivät aloillaan jääkauden, eivät ne varmaan parista jalkaparista säikähdä, vai mitä luulette?

Sompion luonnonpuiston reitit Luontoon.fi -palvelussa ->

Teksti ja kuvat: Simo Vilhunen / facebook.com/simovilhunen1913 

Kirjoittaja on kovaa vauhtia lappilaistuva ex-espoolainen, jolta ei kannata kysyä valokuvauksesta varautumatta tunnin vaahtosuiseen monologiin.

Toorit näyttivät kuin pannukakkukasoilta, vaikka ovatkin yhtenäistä kiveä.

Päiväretkellä Rautulammella

Lähdimme eräänä alkukevään päivänä Rautulammen hiihtoretkelle Kiilopään tunturikeskuksesta. Retken pituus oli noin 25 kilometriä, ja se oli koko matkalta merkitty. Kevättalvella reitti ajetaan kelkalla erämaaladuksi, jolloin sen pystyi hiihtämään perinteisen suksilla. Aikaisemmin talvella, kun reittiä ei ole pohjattu, sen voi halutessaan kiertää leveämmillä suksilla.

Reima Rautulammelle johtavalla ladulla. Kuva: Tiina

Rautulammen reitti kiinnosti meitä, koska se kulkee pitkiä matkoja avotunturissa ja Rautulammella pääsee kokemaan aitoa erämaan rauhaa. Kiilopäältä lähtiessämme pääsimme jo muutaman sadan metrin hiihdon jälkeen avotunturiin, ja saavuimme pian Niilanpään poroerotuspaikalle, jossa pidimme ensimmäisen juomatauon. Niilanpäällä sijaitsi myös reitin ensimmäinen nuotiopaikka ja päivätupa, mutta emme jääneet vielä tässä vaiheessa pitämään pidempää taukoa.

Pian Niilanpään jälkeen latu kääntyi kohti Raututuntunreiden huippuja ja ensimmäisiä pitkiä nousuja. Kirkkaassa alkukevään auringossa tuntureiden huipuilta aukesi uskomattoman kauniit maisemat, ja taivaanrannassa siinsi UKK-puiston korkeimmat huiput aina Venäjän rajalle saakka. Rautulampea lähestyessä vauhdikkaat alamäet vauhdittivat matkantekoa, ja Rautulammen päivätuvalle saavuimme yllättävän nopeasti ja vaivattomasti. Tuvalla päätimme pitää hieman pidemmän tauon ja piipahtaa sisällä. Tovin muiden matkalaisten kanssa kuulumisia vaihdettuamme päätimme jatkaa matkaa.

Rautulammen jälkeen maasto muuttui kumpuilevammaksi reitin sukeltaessa Rautupään ja Kutturapään väliseen kuruun. Suksien toimiessa loistavasti ja auringon paistaessa matka taittui kuin siivillä. Pian saavuimmekin jo seuraavaan risteykseen, jossa vastaan tuli leveä latukoneella vedetty latu. Sesonkeina auki olevalle Luulammen latukahvilalle olisi ollut tästä risteyksestä matkaa vain noin puoli kilometriä, mutta illan jo hämärtyessä päätimme jatkaa matkaa suoraan kohti Kiilopäätä.

Seuraavaksi vuorossa oli pitkä ja hivuttava nousu Kiilopään rinteeseen sekä vauhdikas lasku tunturikeskukseen. Nousun edetessä maisemat paranivat koko ajan, ja ladun korkeimmalla kohdalla saimme ihailla auringon laskua tuntureiden taakse. Viimeinen vauhdikas lasku Kiilopään tunturikeskukseen toi hymyn huulille, ja täydellinen päivä sai päätöksensä savusaunan pehmeissä löylyissä.

– Tiina & Reima Idström / tiinajareima.net/