Voihan tykkylumi

Tämä kulunut talvi on ollut Saariselällä varsinainen tykkylumitalvi. En edes muista milloin viimeksi tykkylunta olisi ollut näin paljon, ja että tykkylumikausi olisi kestänyt näin kauan.

Saariselän lumista maisemaa 4.2.2015

Ilmatieteenlaitos osaa kertoa tykkylumen syntymisestä seuraavaa:

Tykyn syntymiseksi vaaditaan:

1. Suuri määrä ilmassa olevaa kosteutta, yleensä sumua ja sumupilveä, joka ulottuu ylempänä maastossa olevaan puustoon ja
2. fysikaalinen tarttumismekanismi, joka kiinnittää veden puustoon.

Ilmeisesti olosuhteet tykyn syntymiseen ovat olleet tänä vuonna jotenkin optimaaliset, sillä tykkylunta on todentotta ollut. Luonnonlumi tuli Saariselälle loka-marraskuussa, ja siitä asti lunta on puihin kertynyt. Vaikka välillä on ollut lauhempia päiviä ja tuullutkin on oikein urakalla, ei lumi ole pudonnut puista missään vaiheessa.

Tänä talvena puilla on ollut painava lumitaakka kannettavaksi!

Tykkylunta on ollut meillä ja ilmeisesti muuallakin Pohjois-Lapissa sen verran paljon, että se sai jo huomiota valtakunnallisessa uutislähetyksessäkin joku aika sitten. Muistan meteorologin todenneen, että Lappiin sataa lähipäivinäkin lisää tykkylunta. Lausahdus nauratti minua silloin ja naurattaa edelleen.

Minkähänlainen on se tykkylumisade? Olen kuullut sanottavat, että sataa rakeita, lumihiutaleita, nuoskalunta, vitilunta, jalkarättiä, räntää jne.. Mutta että tykkylunta?!? Millainen lumisade se sellainen sitten on? Jos kyseessä on kiinteä jopa jäinen, ison miehen sylin kokoinen lumiköntti, niin sen sateen aikaan en haluaisi olla ulkona.. :)

Kulkijoille ja etenkin ulkomaalaisille turisteillehan tykkylumi on mahtava asia, koska se saa maiseman näyttämään satumaisen kauniilta. Toisaalta puiden alla liikkuessa kannattaa olla varuillaankin, sillä yhden ison puun lumitaakka on helposti satoja jollei jopa tuhansia kiloja painava. Sitä lumikasaa ei olisi kiva saada niskaansa..

Saariselän talven ihmemaa

Maisemasta näkee jo, että painava lumi tekee myös tuhojaan metsässä. Ohuemmat koivut ja männyt ovat taipuneet lumen painosta aivan maata vasten. Isommista puista on pudonnut jättimäisiä oksia, ja monista kynttiläkuusista on katkennut latvat. Onpa kokonaisia puita kaatunut tai katkennutkin lumen painosta.

Pienille eläimille maata vasten makaavat oksat ja puiden rungot ovat tarjonneet suojaa ja pesäkoloja. Maata vasten makaavien puiden välillä kulkee metsäkanalintujen, jänisten, oravien ja lumikoiden jälkiä. Mahtaa niillä olla hieno labyrintti, jossa lepäillä ja ruokailla!

Kevät ja kesä vasta näyttää millaisia tuhoja tykkylumi on puustoon saanut aikaan. Jo nyt osaa sanoa, että paljon puita on katkennut, mutta osa vaurioituneista puistakin varmasti jatkaa kasvuaan kesällä. Kyllä luonto korjaa.. :)

Joillekin puille taakka on käynyt liian painavaksi talven mittaan

Itse olen kyllä nauttinut tästä kaamoksen ja tykkylumen ajasta. Kaamoksen pastellinsävyinen väriloisto, revontulet ja kuun valo ovat maalanneet postikorttimaiseman mielettömän kauniiksi! Nyt kaamos on jo ohi, ja aurinko nousee jälleen. Toivottavasti lumi pysyy puissa vielä pitkään, sillä odotan jo aurinkoisia kevätpäiviä, jolloin tunturit ja metsät ovat ehkä kauneimmillaan!

Kevättä kohti mennään!

Tiina

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Tietoa tykkylumesta - Ilmatieteenlaitos
Ilmatieteenlaitoksen sääennuste Saariselälle
Forecan sääennuste Saariselälle
Vapaata majoitus Saariselällä
Saariselän latutilanne
Reaaliaikainen latutilapalvelu
Vinkkejä retkeilyyn Saariselällä

Kuutamohiihtoa

Yksi talven kohokohtia on öinen kuutamohiihto.

Täysikuun aika on paras, mutta jo heti puolenkuun jälkeen valo riittää metsässä kulkemiseen. Sen sijaan jo muutama päivä täydenkuun jälkeen illat pimenevät ja kuu on vain matalalla metsän yllä riippuva keltainen lätyskä, joka ei valaise enää juuri ollenkaan.

 

Kuutamoiltana varataan lämmintä päälle ja miksei termospulloonkin. Kaiken varalta on hyvä ottaa mukaan myös otsalamppu. Kuun mennessä pilveen sen apu voi olla tarpeen.
Suksiksi sopivat parhaiten hiukan tavallista pitemmät ja leveämmät metsä- tai tunturisukset.

 

 

 

Huolletuilla ja höylätyillä väylillä – luonnollisesti valaistuksen ulottumattomissa – pärjää myös tavanomaisilla latusuksilla. Rohkeasti hiihdetään ulos katuvalojen loisteesta. Kovin kauas ei tarvitse mennä. Heti kun keinovalojen loisto ja vilkutus katoaa, eteen aukenee aivan uusi maailma. Ihmeen nopeasti silmät tottuvat kuutamon kuulakkaaseen, himmeään valoon.

 

 

Kuinka kaunis ja salaperäinen metsä nyt onkaan. Lumen peittämät puut, kivet, kannot  ja koko luonto on vapautunut ääriviivojen rajallisuudesta. Tummat varjot leikkaavat hangen valkoisuutta, metsän muodot ja pinnat sulavat yhteen, erkanevat ja syntyvät uudelleen. Jopa tuttu, päivällä niin arkinen maisema saa uuden satumaisen hohteen.

Hiihtäjä etenee hiljalleen pehmeässä lumessa. Aistit valpastuvat, aika menettää merkityksensä – metsä liikkuu lähemmäs, astuu vierelle ja antaa kulkijalle käsipäivää.

 

Jokaisen suomalaisen olisi päästävä ainakin kerran elämässään hiihtämään yksin kuutamoiseen metsään.

 

Kuu-ukko

Seppo Saraspää

 

Linkkejä:

Saariselkä Treklife

Treklife-reitit

Tietoa hiihdosta

Saariselän sää

Vapaata majoitusta Saariselällä

 

Aikamatka Saariselän hiihdon aikojen alkuun

Täällä Saariselällä on jo näin joulukuun alussa talvi pitkällä. Lunta on yli 40cm ja hiihtämäänkin pääsee huollettuja latuja pitkin mukavasti.

Itselläni on ollut jo pitkään haaveena hankkia kunnolliset metsäsukset. Tänä vuonna vihdoin ja viimein toteutin haaveeni, ja pari viikkoa sitten kotiin saapui upouudet Peltosen Metsä-sukset ja umpihankihiihtoon tarkoitetut sauvat. Ihan täysin perinteistä mallia nämä sukset eivät enää ole, vaan perinteisten "hiirenloukkusiteiden" sijaan suksissa on ihan oikeat back country- siteet.

Hetihän suksia piti päästä kokeilemaan, vaikka oli jo ilta ja ulkona pimeää. Otsalamppua minulla ei ole, joten matkaan lähdin "sokkona". Koska Rumakuruun ei ole vielä ajettu latua, päätin suunnata sinne. Hirvaskurussa huomasin, etten suinkaan ollut ensimmäinen hiihtäjä, joka on suunnannut huollettujen latujen ulkopuolelle.

Hirvaskurussa meni Rumakurun suuntaan hiihtämällä tehty latu. Pimeässä oli vaikea arvioida montako hiihtäjää edelläni oli mennyt, mutta useampi kuitenkin, koska latu oli jo varsin kovapohjainen.

Tavallisiin latusuksiin tottuneena kesti hieman aikaa ennen kuin totuin metsäsuksilla hiihtämiseen. Pidemmät ja painavammat välineet vaativat totuttelua, mutta pian alun jälkeen homma alkoi sujumaan.

Monelle voisi tulla yllätyksenä kuinka hyvin pimeässä metsässä näkee ilman mitään lisävaloa. Lumisten puiden silhuetit taivasta vasten, tähdet ja kuu sekä edessä kumpuileva reitti erottuvat maastosta selkeästi. Tutut paikat tunnistaa helposti, eikä suunnistaminen aiheuta ongelmia.

Pian pääsin puurajan yläpuolelle ja näin kauempana loistavat kylän valot. Latu taisi jatkua Rumakurun suuntaan, mutta itse päätin lähteä kohti avotunturia Vahtamapään rinteeseen. Yllätyin kuinka hyvin sukset pitivät ja luistivat umpihangessa. Suksi kantoi pehmeän pakkaslumen päällä hyvin ja pääsin etenemään varsin reippaasti.

Vahtamapään rinteessä pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta ja katselemaan hämyistä maisemaa. Tunturin hiljaisuudessa oli taianomaista tunnelmaa. Pian jatkoin kuitenkin matkaa, sillä kylmä alkoi jo hiipimään takin alle.

Alamäkeen matka taittui mukavasti, ja pian olin taas puurajassa. Koska kello alkoi jo olla paljon päätin oikaista metsän läpi suoraan kotiin. Pimeässä puiden välissä puikkelehtiessa alkoi itselläkin hieman jännittää, noinkohan löydän suorimman reitin kotiovelle. Yllättävän hyvin tutut maamerkit löytyivät pimeässäkin ja löysin reitin ilman sen pidempiä "ketun lenkkejä".

 

Aluetta tuntemattomalle henkilölle en tietenkään suosittelisi pimeässä ja lumisessa metsässä liikkumista merkittyjen ja huollettujen reittien ulkopuolella. Vuosien aikana tutuksi tulleet lähimetsät lukuisine tuttuine maamerkkeineen ja selkärankaan piirtynyt suuntavaisto auttavat etenemään maastossa pimeässäkin.

Pimeässä metsässä aistit valpastuu, ja metsä tulee ikään kuin lähemmäs kuin valaistun ladun vilinässä. Mieleeni tulee ajatus, tällaista hiihto taisi olla Saariselän alkuaikoina. Ei ollut valaistuja latureittejä, ei hienoilla latukoneilla huollettuja tasaisia latuja, eikä paljon muitakaan rakennelmia. Mutta oli samat tunturit ja metsät, lunta ja koskemattoman tuntuista luontoa.

Tästä se kaikki on lähtenyt. Ihmiset ovat vuosikymmenien ajan tulleet hiihtämään Saariselälle hienojen maisemien, tuntureiden ja lumisten talvien vuoksi. Sittemmin hiihtäjien tarpeet ovat lisääntyneet ja laji on kehittynyt, minkä seurauksena ladut ovat leventyneet ja välineet muuttuneet.

Itse olen kasvanut ja oppinut hiihtämään tällä myöhemmällä ajalla - kapeilla suksilla ja koneella huolletuilla laduilla. Olenpa oppinut luisteluhiihdonkin jo hyvin nuorella iällä. Ehkä juuri siksi oli hienoa päästä kokemaan se toisenlainen hiihto. Itse latua tehden ja pimeässä metsässä edeten.

Tämä reissu ei takuulla jäänyt viimeisekseni pimeässä metsässä, eikä uusien metsäsuksien ostaminen jäänyt kaduttamaan.. Suunnitteilla on jo pidempiä retkiä syvemmälle kansallispuistoon ahkion tai rinkan kanssa. Sitä ennen ehdin tutustumaan lähialueen metsiin illan hämyssä vielä useita kertoja.

 

 

Saariselkä Treklife kuvituskuva

 

Tiina Idström

Treklife stories in English

Hunting of colourful sceneries

On the first half of the September 2014 I made a short six day hiking trip in Saariselkä with my son Jukka. We began our journey from Aittajärvi, where we counted 25 cars that belonged to other hikers who were probably inspired by the “autumn colours”. From the beginning the weather was dry and sometimes even sunny, but there were lots of vapour in the air, which blurred the outlines and reduced vision when looking far away. First four days went in these conditions. The picture below, which was taken on the first morning in Suomujoki from the strait of the lake Kotajärvi and Suomujärvi, shows well the weather.

My son was testing his new camera and he is responsible for the pictures included here. The foggy weather reduced the quality of some landscape photos and the autumn colours didn´t do justice for themselves. Although in close-up photos like in this picture taken from the falls of Maalpurinoja, the quality is decent. The moss covering the rocks has already got some amazing colours.

Weather changed in the night before the fifth day. Fog was wiped away and the sky became clear. We had been sleeping near Hammaskuru´s cabin and we were thinking about continuing from there to Muorravaarakan ruoktu and through the Pirunportti, name means “the gate of devil”, to the gorge of Ukselma. On the photo below we are climbing towards the Keinopää and Pirttikallionvaara and looking at were we came. On the background rises the mountain of Vuomapää.

Then we wandered over the valley of river Anteri towards the gorge Akanhärkä.

The view from the gorge of Akanhärkä was great towards the ridges of Ukselma and Sollanpää.

Then we descended to the south-end of the Muorravaarakka- valley and had a little break and a snack on the campfire next to the riverside.

The journey continued smoothly past Muorravaarakan ruoktu´s cabin towards the side of Ukselma and Pirunportti.

On the west side of the Pirunportti opened the gorge Ukselma, where the evening sun started gilding slopes.

When we arrived to the mouth of gorge Ukselma, it was already a late night. Sky was foreshadowing cold night and in the morning our tent was covered in frostworks. Whilst re were making our way towards the cabin Sarvioja, which was couple of kilometers away, the ground was still frosted.

We climbed from the behind of Sudenpesä to Kaarnepää. There was gloving gold and traces of purple in the direction were we had come from.

We continued over the Kaarnepää towards the Maantiekuru and Aittajärvi. On the top of the Kaarnepää the view of waves of round blue mountain peaks was greeting us. Soon we were back at Aittajärvi. The loot was also good. Jukka had taken over 600 photos and I have 35 minutes of video diary.

Again one successful hiking trip down. Besides the photos I think we gathered a lot of physical as well as mental capital.

Heikki Yrjänäinen

Värikkäitä kuvia pyydystämässä

Vaellustarinoita Saariselän selkosilta

 

Syyskuun ensimmäisellä puolikkaalla 2014 tein poikani Jukan kanssa lyhyehkön kuuden päivän vaelluksen Saariselällä. Liikkeelle lähdimme Aittajärveltä, jonka "parkkipaikalla" laskimme ruskasesongin innoittamien vaeltajien autoja 25 kappaletta. Säät olivat heti alkuun poutaiset ja aurinkoisetkin, mutta ilmassa oli runsaasti verihöyryä, joka pehmensi maiseman ääriviivoja ja heikensi näkyvyyttä kauemmaksi. Näin meni neljä ensimmäistä päivää. Alakuvassa näkyykin tämä tilanne ensimmäisenä aamuna Suomujoella Kotajärven ja Suomujärven salmesta otetusta otoksesta.

 

 

 

Poikani kokeili uuttaa kameraansa, josta oheiset kuvat ovatkin peräisin. Maisemakuvia heikensi tämä säätila, eivätkä syksyn värit päässeet oikeuksiinsa. Lähikuvissa silti jälki oli kohtuullista, kuten tässä Maalpurinojan putouksilla otetussa kuvassa. Kalliopeitteen sammaleeseen on jo ilmestynyt upeaa väriä.

 

 

 

Säätyyppi muuttui viidennen kulkupäivän vastaisena yönä. Kosteus pyyhkiytyi pois ja ilma kirkastui. Olimme yöpyneet Hammaskurun autiotuvan lähettyvillä ja tarkoitusemme oli jatkaa siitä Muorravaarakan ruoktulle sek Pirunportin kautta Ukselmakuruun. Alakuvassa olemme nousemassa Keinopään ja Pirttikalliovaaran välistä painannetta kohti ja katselemme tulosuuntaamme. Taustalla kohoaa Vuomapää.

 

 

 

Sitten mentiin Anterijoen latvalaakson kautta kohti Akanhärkäkurua.

 

 

 

 

Akanhärkäkurusta on hyvä näkymä Ukselman ja Sollanpään selänteelle.

 

 

 

 

Laskeuduimme sitten Muorravaarakan laakson eteläpäähän ja pysähdyimme hetkeksi jokivarressa olevalle tulipaikalle nauttimaan välipalaa.

 

 

 

Matka eteni joutuin Muorravaarakan ruoktun autiotuvan kautta kohti Ukselman rinteitä ja Pirunporttia.

 

 

 

Pirunportin länsipuolella avautui Ukselmakuru, jossa ilta-aurinko alkoi kultaamaan rinteitä.

 

 

 

 

 

Tultuamme Ukselmakurun suulle oli ilta jo pitkällä. Taivas enteili kylmää yötä ja aamulla olikin teltta jäähileessä. Saapastellessamme parin kilometrin päähän Sarviojan kämpälle, oli maa vielä huurteessa.

 

 

 

 

Kiipesimme Sudenpesän takaa Kaarnepäälle. Tulosuunnassamme oli kullanhohdetta ja vähän purppuraakin.

 

 

 

 

Jatkoimme Kaarnepään yli kohti Maantiekurua ja Aittajärveä. Kaarnepään laella edessä levisivät kulkusuunnassamme tuntureiden siniset laineet. Pian olimme Aittajärvellä. "Saalista" oli kertynyt. Jukalla oli kamerassaan yli 600 otosta ja minulla 35 minuutin videopäiväkirja.

 

 

 

Jälleen yksi onnistunut vaellus oli takanapäin. Kuvamateriaalin lisäksi kertyi niin fyysistä kuin henkistäkin pääomaa.

 

 

Heikki Yrjänäinen

 

 

Vaellustarinoita Saariselän selkosilta

Pientä harhailua

 

Tarkka suunnistaminen Saariselän alueella oli aluksi vaikeaa huonojen karttojen vuoksi, kunnes 1960-luvun alkuvuosina saatiin ensimmäinen ilmakuviin perustuva topografikartta. Ilmakuvien tulkinnassa oli kuitenkin ensimmäisissä painoksissa toivomisen varaa, ja kartan mittakaava ei sallinut kovin yksityiskohtaista tietoa.

 

Suunnistaminen monin kohdin piti tehdäkin melko suurpiirteisesti, mutta koska uudessa kartassa kaikki pääkohdat olivat paikallaan, niin tuskin kellään sen avulla oli suurempia ongelmia kohteiden löytämisessä.

 

Tietysti kartanluku- ja suunnistustaidoilla kuin myös ns. kyvyllä huomioida ympäristöään on merkitystä. Jälkimmäistä kannattaa korostaa, sillä GPS-laite ja kompassi voivat mennä hukkaan tai rikkoutua ja karttakin pudota. Kannattaa aina pitää pääilmansuunnat selvillä jollakin tavalla.

 

Itselläni on varsin hyvä suuntavaisto. Olen silti sen verran horjahdellut, etten erehtymättömänä itseäni pidä.

 

Olin nousemassa talvella Pälkkimäojan perukkaa tarkoituksena suksitella Muorravaarakan ruoktulle Lumikurun kautta. Rinne oli jyrkkä ja perässä kiskottavana varusteet. Nousuhan otti koville. Rinteen taittuessa olin melkoisessa happivelassa ja silmiä hämärsi. Lähdin saman tien laskemaan rinnettä loivasti alasuuntaan. Siinä en ennättänyt sivuille vilkuilla vaan keskityin lukemaan rinnettä. Aikanaan pitkä liuku päättyi ja nojasin sauvoihin. Edessä oleva pilvitaivas vähän repeili ja harson takaa vilahti auringon kehrä. Tajusin välähdyksessä, että kello näytti puolta päivää. Vilkaisin heti oikealle ylhäälle. Siellä sojotti Sokostin puhelinmasto. Olin laskeutunutkin koilliseen suuntaavan Lumikurun sijasta kaakkoon Sokostin taakse. Minun on vieläkin vaikea käsittää, miten saatoin pyörähtää niin selvässä ja tutussa paikassa.

 

Kuva on Pälkkimäojan perukalta länteen päin vuonna 1994. Taustalla Joukhaispää.

 

Jotkut ihmiset eivät juuri kykene hahmottamaan ympäristöään, tunnistamaan sen yksityiskohtia eikä pysymään suunnassa. Heillä ilmansuunnatkin saattavat pyörähdellä päivittäin. On selvä, että suunnistus ja kohteiden löytäminen saattaa olla joskus tuskallista.

 

Olin kaverini Akin kanssa yöpynyt Muorravaarakan ruoktulla vuonna 2003 kesällä ja lähdimme kulkelmaan laaksoa etelään. Akanhärkäkurussa hän sanoi kyllä ymmärtävänsä, että etelään päin olemme menossa, mutta hänen päänsä sanoo, että menemme päinvastaiseen suuntaan eli pohjoiseen. Kulku oli tästä syystä hänelle vähän epämiellyttävää, kun oli niin voimakas tunne väärään suuntaan menosta. Pidimme tankkaustauon Hammaskurussa ja jatkoimme Vuomapään lounaiskulmalle, josta avautuvat avarat näkymät etelään. Osoitin Akille Marivaaran, jossa automme odotteli ja kysäisin, että joko pää on lonksahtanut kohdalleen. Hän pudisteli päärään. Yövyttyämme Siulalla olivat napa-alueet vaihtuneet onneksi vakinaisille paikoilleen ja ongelma katosi.

 

 

Kuvassa vaeltajiani kiintopistettä tutkimassa Akanhärkäkurussa 1982.

 

Saariselän maasto on pääosin helppokulkuista. Tietysti löytyy vaikeampiakin paikkoja ja kartat edelleenkin ovat siinä määrin suurpiirteisiä, etteivät jotkut hankalat kohdat ole siitä luettavissa. Tästä syystä paikannuslaitteistakaan ei ole aivan sellaista apua, kun asiaan perehtymättömät saattavat kuvitella. Tapasin pari vähissä voimissa olevaa miestä eräänä talvisena aamuna Tuiskukurun kämpällä. He olivat gps-laitteestaan huolimatta harhailleet Harrihaaran varsien metsissä ja pikkukuruissa kunnes pimeys oli yllättänyt. Suorasta suunnasta ei ollut apua. Kehnojen varusteiden kanssa miehet olivat kyhjötelleet kuusen juurella päivän valkenemista odotellen. Kun näkyvyyttä oli riittävästi, oli kämppäkin löytynyt. Lohduttelin, että olen juuri hiihtänyt hyvän ladun Luirolle, ja kehottelin sitä myöten matkaamaan saunomaan, mutta myrtyneet miehet tuntuivat saaneen tarpeekseen.

 

Kuvassa Tuiskukurun kämppä 2014 huhtikuussa

 

Joskus saattaa vaeltaja kulkea niin ajatuksissaan, että käsittämättömästi menettää käsityksensä suunnastaan ja kadottaa kykynsä tunnistaa tuttujakin paikkoja. Monet tietävät Vongoivajoen ja Jaurun yhtymäkohdassa hoksottimensa kadottaneen naisen tarinan. Silloin Jaurulla liikkuneet etsivät hänestä merkkejä, mutta tuloksetta. Niin tein minäkin. Ei se silti ollut mikään ihme, koska asianomainen oli kaukana Jaurun laaksosta etelässä ja onnekseen muutaman päivän päästä sattui osumaan Itäkairan prinsessan asennolle, joka rauhoitteli kulkijan ja järjesteli tälle avun.

 

Näillä alueilla harhaili kerran myös Kemihaarasta liikkeelle lähtenyt nuorten miesten porukka. Heidän tarkoituksenaan oli kulkea Luirojärven kautta Saariselän retkeilykeskukseen tai Kiilopäälle, mutta Luiro jäi löytymättä ja kaverit tutustuivat perusteellisesti länsipuolen rannattomaan suoalueeseen. Satuin olemaan aviosiippani kanssa Tammikämpällä veneellä, kun siihen pölähti tihkusateisessa säässä ruskeaa suokuraa tippuvien salskeiden nuorten miesten ryhmä. He olivat vihdoin viimein päässeet "kartalle". Loma-aika vain oli loppumassa ja heillä oli tulenpalava kiire maantien varteen. Onneksi olimme paikalla ja heidän hetken lepäiltyään lautturoin heidät joen toiselle puolelle. Vesi oli silloin sen verran korkealla, että joen ylittäminen muutoin olisi tehnyt kovasti tiukkaa. Sääliksi kävi kun kaverit painuivat sateiseen säähän ja vähän huolettikin, että löytyykö Orposen laavu ja Vuotsoon johtavan tien pää.

 

 

Kuvassa Luirojoki Tammikämpän kohdalla.

 

 

 

Heikki Yrjänäinen

99 pohjoista helmeä - osa 5

99 pohjoista helmeä juttusarjan viidennessä osassa Aini esittelee 9 itselleen tärkeää asiaa ja paikkaa Pohjois-Lapissa.

 

Ainin 9 helmeä

 

Poroerotus

Poroperheiden sadonkorjuun aikaa ja sinne pitää aina päästä. Jos on ollut hyvä sienisyksy niin kesän ja syksyn jäljiltä porot on hyvässä kunnossa. Poromiehet kokoavat poroja erotuksiin usein muutamien päivien ajan. Erotuksissa tapaa tuttuja poroperheiden jäseniä, vaihdetaan kuulumisia ja tunnelma on välitön vaikka porojen erottelu on kovaa työtä. Lapset osallistuvat innokkaasti erotuksiin ja ottavat jopa koulusta vapaata päästäkseen mukaan. Saariselän eteläpuolella sijaitseva Vuomaselkä on vanha poroerotuspaikka. Ensimmäisiä erotuksia siellä on pidetty jo 1800-luvun lopulla, ja aita on edelleen käytössä. Koitan itse päästä erotuksiin aina kun vain on vähänkin mahdollista.

 

 

Poroerotus. Kuva lainattu paliskuntain yhdistyksen sivuilta

 

Urho Kekkosen kansallispuisto

Kansallispuisto on työpaikkani ja puisto on kotipuistoni. Kansallispuiston laaja ja upea Saariselän tunturialue on vertaansa vailla, ja se sykähdyttää aina. Pyöreälakisten tuntureiden jonot jatkuvat silmänkantamattomiin ja jäkäläisillä kankailla honkien ja aihkipetäjien keskellä aistit herkistyvät, ja voi kuinka siellä sieluni lepää!

 

Nattaset

Seisenlakiset Nattastunturit Sompion luonnonpuistossa sijaitsevat kotikyläni liepeillä. Pyhä-Nattasen päivätupa on ollut pitkään perheemme vuotuinen päiväretkikohde, varsinkin silloin kun lapset olivat pieniä. Pyhä-Nattesen laelta avautuu huikeat maisemat. Idässä näkyy Saariselän tunturialue, etelässä Sompiojärvi ja laajat aapasuot. Päivätuvalle menee n. 2km pituinen merkitty reitti Sompiojärven metsäautotieltä.

 

Kaamos

Minulla kaamos on hiljentymisen ja rauhoittumisen aikaa. Koska päivät ovat lyhyet, on jatkuvasti hämärää eikä aamua oikein erota illasta, niin voi oikein luvallisesti olla laiskana. Voi käpertyä vaikka sohvan nurkkaan villasukat jalassa ja nauttia hyvästä kirjasta, tai sitten olla tekemättä mitään. Juomme puolison kanssa usein aamukahvit kynttilänvalossa, ja se on hyvä kaamospäivän aloitus.

 

 

Kaamoksen valoa Saariselällä

 

Tuisku

Tuiskutuulen tuivertaessa on pakko päästä ulos ja lenkille. Kunnon myräkkä on myös terapiaa, se puhdistaa mielen ja huonot ajatukset voi lennättää tuiskun mukana maailmalle.

 

Ahkkun Jonte

Maailman paras asia on olla isovanhempana vajaan kolmen vuoden ikäiselle Jonte-pojalle. Ahkku on saameksi mummo, ja Jonte on ahkkun rakas silmäterä.

 

Kevätaurinko

Kevät on lempivuodenaikani. Miten ihanaa olla kevätauringossa pilkillä, tuntureilla tai hiihtolenkillä! Kevätaurinko sulattaa lumet, ja se samalla enteilee kesää. Keväässä on myös kesän odotusta!

 

 

Saariselän keväthanget

 

 

Mettällä

Liikun paljon puolisoni kanssa metsällä - tai mettällä kuten on tapana sanoa. Pohjoisen miehet eivät kävele tyhjän takia mettässä, vaan siihen tulee aina olla jokin syy, esimerkiksi metsästys, kalastus tai porohommat. Olipa suu metsään menolle mikä hyvänsä, luonnon helmassa oleilu on mitä parhainta stressin poistoa, akun latausta, ja se tuo hyvän mielen. Minulla on myös aina kamera mukana, joten hyviin muistoihin voi palata myöhemmin kuvien myötä.

Aini Magga

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Sompion luonnonpuiston reitit

Urho Kekkosen kansallispuisto

Tietoa poroerotuksista

Saariselän sää