99 pohjoista helmeä - osa 1

99 pohjoista helmeä on Saariselkä Treklifen uusi juttusarja, jossa 11 eri kirjoittajaa jakaa yhdeksän omaa helmeään blogin lukijoille. Helmet voivat olla paikkoja, ihmisiä, aktiviteetteja, tapahtumia tai mitä tahansa kokemisen ja näkemisen arvoista Saariselällä ja Pohjois-Lapissa. Juttusarjan lopuksi kasassa pitäisi olla siis 99 pohjoista helmeä. Osaatteko muuten arvata mihin luku 99 viittaa? :)

Tiinan yhdeksän helmeä

 

Saariselkä ja Pohjois-Lappi on kotiseutuani. Olen asunut täällä lähes koko elämäni ja vuosien mittaan olen juurtunut tänne. Tämän vuoksi täkäläiset paikat, ihmiset ja ilmiöt ovat minulle tuttuja vuosien takaa. Senpä vuoksi yhdeksän helmen valitseminen kaikkien helmien juttujen joukosta oli hankalaa.

1. Saariselän ladut

 

Hiihtäjänä ensimmäinen valitsemani helmi on luonnollisestikin Saariselän alueen ladut. Saariselällä hiihdetään lokakuusta toukokuuhun, ja Saariselän 200 kilometrin laajuinen latuverkosto tarjoaa hiihtäjälle haasteita hänen tasostaan ja tavoitteestaan riippumatta. Saariselän ensilumen latu avataan säilölumella jo lokakuun alussa ja pakkasten myötä latua pidennetään tykkilumella. Luonnonlumen sadettua maahan ladut vievät hiihtäjän ympäröiville tuntureille ja metsämaille. Ladut huolletaan talven jokaisena päivänä, minkä vuoksi ne ovat aina priimakunnossa!

2. Iso Inari (Inarinjärvi)

 

Inarinjärvi on Suomen kolmanneksi suurin järvi. Iso Inari on erämainen järvi, jonka tuhannet saaret ja suuret, tuuliset selät luovat aivan omanlaisensa lumoavan kokonaisuuden. Inarinjärvi tarjoaa mahdollisuudet kaikenlaiseen harrastamiseen: kalastamiseen, veneilyyn, melomiseen ja talvella moottorikelkkailuun ja hiihtämiseen. Inarin kirkonkylän läheisyydessä sijaitsevat saamelaisten ikiaikainen uhripaikka Ukonsaari sekä hautuumaasaaret.

Kuva kopioitu Metsähallituksen luontoon.fi palvelusta, josta löydät lisätietoja alueen retkeily- ja yöpymismahdollisuuksista.

3. Otsamo-tunturi

 

Otsamo-tunturi on Inarin kirkonkylän lähin tunturi. Otsamon huipulla on pieni palovartijan tupa ja näkötorni, josta aukeaa näkymät alas Inarin kylälle, itään Inarinjärvelle, länteen kohti Hammastunturin erämaata ja Lemmenjoen kansallispuistoa sekä pohjoiseen kohti Muotkatunturin erämaa-aluetta. Kirkkaalla säällä näkymä tunturin huipulta on uskomattoman kaunis, ja sumuisina päivinä tunturin huippu kietoutuu valkoiseen usvaan. Kylältä tunturiin johtaa pieni kinttupolku, jonka toinen pää jatkuu Riutulan Rovajärven savottakämpälle. Talvisin tunturin huipulle johtaa kelkalla ajettu erämaalatu.

4. Kaamosjazz

 

Marraskuun lopussa järjestettävä Kaamosjazz-tapahtuma tuo Saariselälle maailman parhaita jazz-muusikoita, ja vuosi toisensa jälkeen "jazzeille" matkustavia musiikin ystäviä. Luminen maisema, paukkuva pakkanen ja sininen kaamos yhdessä svengaavan musiikin kanssa luovat unohtumattoman hienon kokemuksen. Omat muistoni Kaamosjazzeilta alkavat lavan takaa, Inari Swing Bandin saksofonistina, minkä jälkeen olen nauttinut jazzeista yleisön joukosta. Hieno tapahtuma, jolla on toivottavasti edessään vielä pitkä tulevaisuus!

5. Saariselkä MTB Weekend

 

Jos Kaamosjazz edustaa Saariselän vanhoja ja perinteisiä tapahtumia, on Saariselkä MTB Weekend uudempi juttu. Saariselkä MTB on maastopyöräilytapahtuma, joka järjestettiin syyskesällä 2013 kolmatta kertaa. Tapahtuma on tarkoitettu kaiken tasoisille pyöräilyn harrastajille, ja tapahtuman reitit vievät pyöräilijät Saariselän avariin tunturimaisemiin ja metsämaille. Tapahtuman lämminhenkinen tunnelma ja upeat maisemat jäävät mieleen tapahtuman jälkeen.

Saariselkä MTB maratonin osallistujia Kaunispään nousussa.

6. Ivalojoen hiekkarannat

 

Ivalojoki luikertelee leveänä ja matalana läpi Inarin kunnan. Hiljakselleen mutkittelevan joen rantoja reunustaa leveät ja matalat hienohiekkaiset hiekkarannat. Keskellä Ivalon kylää Ivalojoen sillan kupeessa sijaitsee Ivalon kylän uimaranta, joka on hieno ja helposti tavoitettava esimerkki Ivalojoen hiekkarannoista. Jos kaipaat rauhallisempaa rantaa, löytää veneen tai kanootin avulla liikkuja joen varresta hienoja rantoja, joilla voi pulikoida täysin omassa rauhassaan. Näillä leveysasteilla saattaa vesin tosin olla pitkälle kesään "aika vilpoista", joten alkukesän uimareissut saattavat olla varsin pikaisia. :)

7. Pielpajärven erämaakirkko

 

Pielpajärven erämaakirkko on minulle tuttu jo ihan pikkutytöstä koulun päiväretkiltä. 1700-luvun lopulla rakennettu puinen kirkko on meille Inarin lapsille tuttu myös erilaisten karmivien kummitusjuttujen muodossa. Narisevat lattialaudat ja pimeät nurkat saavat pienen ihmisen mielikuvituksen laukkaamaan. Tämä kamalan kaunis ja ihanan pelottava paikka on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Kokeileppa muuten istua kirkon penkeille; penkkien mitoitus vaikuttaa olevan melko pienikokoisille ihmisille tehty!

Kuva kopioitu Metsähallituksen luontoon.fi palvelusta, josta löydät lisätietoja kirkon historiasta sekä kirkolle johtavista reiteistä.

8. Kaunispää-tunturi

 

Kaunispää-tunturi kohoaa 438 metrin korkeuteen aivan Saariselän kylän kupeesta. Kaunispää tarjoaa kaikille jotain. Sen itärinteellä sijaitsee Ski-Saariselän rinteitä, etelärinteellä vanhat tekniikkaladun pohjat, Kaunispää XCO maastopyöräilyreitti sekä Suomen pisin pulkkamäki, ja huipulla Huippu-ravintola. Huipulle pääsee siis hiihtohissillä, kävellen, hiihtäen ja tarvittaessa autolla. Huipulta aukeaa mielettömät maisemat kaikkiin ilman suuntiin, ja talvella sieltä voi bongata revontulia. Itselleni Kaunispää on usein tarkoittanut kovia mäkiharjoituksia hiihtäen, pyörällä, juosten ja rullahiihtäen.

Talvinen maisema Kaunispäältä etelän suuntaan.

9. Luonto

 

Minne ikinä suuntaatkin Saariselällä ja Pohjois-Lapissa, et voi välttyä ympäröivän luonnon vaikutuksesta. Minulle luonnon läheisyys ja saavutettavuus on aina ollut tärkeää. Täällä Inarissa, jossa jokaiselle kuntalaiselle on tilaa kaksi neliökilometriä, koskematon luonto alkaa kotiovelta. Vuodenaikojen vaihtelu ja eri kausien työt rytmittävät pohjoista elämää.

Tekstiin liittyviä linkkejä:

 

Saariselän ajankohtainen latutilanne
Kaamosjazz musiikkifestivaali
Saariselkä MTB Weekend -maastopyöräilytapahtuma
Luontomatkailukohteet luontoon.fi palvelussa: Pielpajärven erämaakirkko, Ivalojoki, Otsamo (Inarin retkeilyalue) ja Inarinjärvi

Tiina Idström

Kirjoittaja on paljasjalkainen inarilainen ja intohimoinen maastohiihdon ja -pyöräilyn harrastaja sekä metsässä samoilija.

Oikeassa paikassa väärään aikaan?

Oikeassa paikassa väärään aikaan?

Metsä oli hiljainen. Pysähtyessä tuntui kuin alkaisi tinnittämään. Kuusi huojui tuulessa. Sen alla erottui polku, jonka mukulaista pintaa peittivät juurien rönsyt. ”Tästä ei varmaan hetkeen ole kukaan kulkenut”, aprikoin mielessäni.

”Mitä sinä täällä oikein teet”, oli Sompiontietä vastaan ajanut pakettiautokuski tuntunut kysyvän ilmeellään.

Mietin sitä itsekin. Senkun käymässä.Tarvitseeko kaikkeen syytä? Enkö muka saisi? Eikö se riitä, että haluaa nähdä jotakin mitä ei ole ennen nähnyt?

Tässä tuhrukelissä ei kyllä paljoa nähnyt.

Kaivoin kameran repusta ja puin sen takin alle odottelemaan. Ehkäpä jotain ilmaantuisi? Lähdin kapuamaan ylös kiemurtelevaa polkua, jolle oli ollut helppo löytää pieneltä levikkeeltä. Tällainen lähtöpäivän kävelyreissu.

Oli hienoa olla yksin liikkeellä! En oikeastaan koskaan ollut viettänyt viikonloppua lähes yksinäni. En ole mikään erakkoluonne. Pidän ihmisistä. No, olihan Savottakahvilan rouvan kanssa mukava rupatella munkkikahvien ääressä kuluneesta sesongista. Kuulemma oli ollut kiireinen ruska. Oikein aukioloaikoja saanut pidentää...

Nyt ei ollut kiire. Kaikkialla oli tilaa. Varsinkin täällä Pyhä-Nattasen rinteellä lumituiskussa. Kapusin ylemmäksi puurajaan. Nyt sai vetää huppua päähän, sillä lunta tuiskutti juurikin siinä kuuluisassa vaakatasossa. Tähyilin ympärilleni, mutta huippua ei vielä näkynyt.

Siellä niiden pitäisi olla. Saamelaisten pyhien kivipaasien. Toorien.

Ympärillä aukesi rakkakivisiä pirunpeltoja ja muutama kitukasvuinen kataja sekä tunturikoivu. Maisema oli mustavalkoinen. Siellä täällä lumesta pisti vielä muutama värikäs varpu, muistutuksena menneestä sesongista. Lapin matkailun syyssesonki, ruska, kestää pari viikkoa. Kauhea hässäkkä ja sitten kaikki on ohi. Odotellaan joulun pyhiä leposykkeellä.

Tästä ei maisema ei paljon karummaksi muutu!

Minusta matalasesonki on mahtavaa aikaa olla tunturissa!

En kaipaa hiihtolomien jonokaaosta sitten ollenkaan. Rinteessä viihdyn parhaiten keväällä, kun perusjantteri kaivelee jo tupsulakkiaan serpentiinistä Ullanlinnan puistossa. Loppusyksyssä on myös jotain erityisen valloittavaa. Luonto on hiljentynyt. Kaamos on tulossa. Päivän hailakka valo väistyy arktisen yön pimeyden tieltä.

Toisaalta viihdyn nykyisin parhaiten sellaisessa rinteessä, jossa joudun itse keräämään tarvittavat metrit reisilihaksillani. Syvässä lumessa.

Ulkoilmaharrastukset ovat aina kelistä kiinni. Upeimmat elämykset kokee silloin, kun olosuhteet osuvat juuri tismalleen kohdalleen. Laskemisessa puhutaan jiihaa-keleistä; niistä hetkistä kun ei kykene pitämään lapsellista intoa sisällään, vaan se purkautuu spontaanina mylväisynä huulilta. Jiihaa! Perin epäsuomalaista oikeastaan, sellainen iloitseminen. Kel' onni on ja niin edelleen...

Hyvät laskukelit tuovat mukanaan ilmoön nimeltä puuteristressi. Herkusta on pakko saada paras irti. Jos odotukset eivät syystä tai toisesta täyty, seuraa pettymys. Unelmakelit ovat täyttä suorittamista, tai ainakin suoritusmoodiin on helppo lipsahtaa. Pakko. Saada. Kaikki. Irti.

Ja tietenkin ikuistettua hetket upeisiin kuviin.

Havahduin ajatuksistani keskellä tuulen piiskaamaa tunturinkuvetta. Tuntui puhdistavalta olla täällä ilman sen kummempaa agendaa. Ei haittaisi, vaikken kaivaisi kameraani esiin. Oikeastaan se olisi täysin ymmärrettävää.

Olin lähtenyt reissulle toiveenani saada hienoja kuvia revontulista. Nyt oli maksimikausi ja näin pohjoisessa lähes taatusti näkisin jotain, mikäli taivas olisi kirkas. Luonnollisestikin paksu pilvipeite piti maiseman harmaana koko viikonlopun.

Ei keliä – ei stressiä.

Revontulikuvauksessa pätee samanlainen hetkellinen stressi kuin puuterilumessa. Näytös voi kestää vain kaksi minuuttia ja olla sitten ohi. Hienot kuvat vaativat harkintaa, mutta usein tilanteen ollessa päällä tulee vain puolipaniikissa räiskittyä umpimähkään jokaiseen suuntaan. Jos kameran asettaisi yhteen kohtaan ja antaisi sulkimen räpsyttää ajastimella, voisi itsekin keskittyä nauttimaan näytöksestä. Kamera kaulallani muistutti minua paradoksista; missaanko hienoimmat hetket hätäilemällä niiden tallentamisesta?

Aloin lähestyä huippua. Isot laattamaiset lohkareet täplittivät pirunpeltoa. Karua, erittäinkin karua. Samalla myös kiehtovan kaunista! Kaivoin kamerani esiin ja käänsin ujeltavalle tuulelle selkäni. Tästä tulisi hieno mustavalkoinen kuva. Minimalistinen ja kontrastinen, sellainen juuri mistä pidän!

Pikkuruinen palovartijan tupa ja huussi. Tuulen ja tuiskun armoilla.

Kyltissä luki; Palovartijan tupa 0,2km. Muutaman kymmenen metrin päästä näin sen. Pieni, harmaan lankun pinnoittama mökkerö uhmasi viimaa kuin kyyristyneenä. Kaverinaan sillä oli huussi. Rakennusten suojana huipulla kiersi korkeitten kivipaasien rykelmä. Siinä ne olivat, toorit. Olipa huikea paikka! Hyvällä ilmalla täältä näkisi varmasti kauas. Nyt tuiskun keskellä tuntui kuin olisi muutaman kymmenen metrin laajuisessa kuplassa, eikä tietäisi loppuuko maailma kuplan ulkopuolella. Se oli mahdollisesti vieläkin jännittävämpi ajatus kuin sadan kilometrin näkyvyys.

Hain viimalta suojaa kopistellen sisään Palovartijan tupaan, johon juuri mahtui kamiinan lisäksi kaksi laveria ja pöytä. Istahdin pöydän ääreen kaivelemaan eväsleipiäni esiin. Ulkona tuisku jatkui. Mahtava paikka ja mahtava tunne olla yksin tällaisessa paikassa tällaisessa kelissä. Vieraskirjan mukaan kukaan ei ollut käynyt täällä neljään päivään, kuten olin ollut aistivinanikin. Tein kirjaan oman merkintäni.

Kirjoittaja Palovartijan tuvassa. Kuva jalustalta ja viivelaukaisimella. 

Onneksi tulin!

Valokuvattuani aikani tuvan ja vaikuttavien kivipaasien ympäristössä lähdin kulkemaan verkkaisesti alamäkeen takaisin autolleni. Matkalla pohdin, kuinka monia tällaisia vähän tunnettuja helmiä Lapissa onkaan. Pyhä-Nattasen laki Palovartijan majoineen ja kivipaasineen oli tietyllä tavalla yksi vaikuttavimpia paikkoja missä olen käynyt. Tuntui, että olin ”löytänyt” jotain joka puoliksi tekisi mieli pitää  itsellään, salaisuutena. Ikään kuin pelkäisin viehätyksen katoavan ihmisten kiinnostuksen myötä.

Liekkö huoli kuitenkaan paikallaan. Jos kivipaadet kestivät aloillaan jääkauden, eivät ne varmaan parista jalkaparista säikähdä, vai mitä luulette?

Sompion luonnonpuiston reitit Luontoon.fi -palvelussa ->

Teksti ja kuvat: Simo Vilhunen / facebook.com/simovilhunen1913 

Kirjoittaja on kovaa vauhtia lappilaistuva ex-espoolainen, jolta ei kannata kysyä valokuvauksesta varautumatta tunnin vaahtosuiseen monologiin.

Toorit näyttivät kuin pannukakkukasoilta, vaikka ovatkin yhtenäistä kiveä.

Mietteitä maastojuoksupolulta

Mietteitä maastojuoksupolulta

Telemark-hiihtäjän vuosi tähtää talveen ja lumeton aika kuluu harjoittelun merkeissä talven retkiä varten. Maastojuoksu, tai muodikkaasti trail running, on todella hyvä tapa pitää peruskunto kohdillaan talvea varten. Tiet on tehty autoja ja pyörillä varustettujen ajoneuvojen liikkumista silmällä pitäen ja niissä on mielestäni jaloin liikkumiseen luonnottoman kova alusta. Maastossa liikkuminen tuntuu luonnolliselta paitsi vaihtelevan alustan myös ympäristönsä vuoksi. Vaihteleva polku tuo mielekkyyttä juoksuun ja parantaa koordinaatiota. Parhaimmillaan lenkillä on samoja elementtejä kuin talvisessa tunturissa, jossa silmä lepää ja sielu puhdistuu.

Rumakurun siluetti "uuden" (rakennettu 1960-luvulla) päivätuvan ikkunasta. Kuva: Simo Vilhunen

Saariselältä lenkille lähtiessäni päätin valita kohteekseni Rumakurun, Iisakkipään luontopolkua seuraillen. Kelo-ojalta polku mutkitteli puronvartta ylöspäin ja kääntyi ylös tunturiin. Mäntymetsän jälkeen nousin avotunturiin, josta polku lähtee viettämään alaspäin kohti Rumakurua. Tuntureiden ympärillä levittäytyvä metsämaisema on kuin toinen maailma kun sitä lähestyy avotunturista käsin. Jossain vaiheessa vaivaiskoivut vaihtuvat mäntymetsään, jossa on suojaisaa juosta.

Jyrkkäseinäinen ja kivikkoinen Rumakuru sijaitsee noin seitsemän kilometrin päässä Saariselältä. Perille saavuttuani kiinnitin huomiota kurun jyrkkiin seiniin ja syvään pohjaan. Jyrkällä seinällä olisi hyvä laskea, mutta syvä pohja on riski, jos lumi jostain syystä sattuisi vyörymään. 

Kuru näyttää sivusta katsottuna kuin auralla kynnetyltä ja herättää ajatuksia sen syntyperästä.

Rumakurun kämppä rakennettiin 1800 - 1900 lukujen vaihteessa ja se on Saariselän alueen vanhimpia kämppiä. Kämpän rakentajista ei ole varmaa tietoa, mutta lähialueelta löytyneiden kaivuujälkien perusteella sen on arveltu alun perin olleen kullanetsijöiden tukikohta. Nykyään se on Urho Kekkosen kansallispuiston päivätupa ja maastojuoksijalle hieno paikka pysähtyä tankkaamaan.

Söin mukaani ottamani sämpylän urheilujuoman kera ja mietin talven tuloa. Maailmalla matkustaessa on tullut nähtyä kaikenlaisia paikkoja, ja me voimme olla ylpeitä meillä säilyneestä erämaaluonnosta. Rauha, hiljaisuus ja luonnon karu rehellisyys ovat korvaamattomia ihmiselle. Teknologiasta, kaupungistumisesta ja niin kutsutusta kehityksestä huolimatta, me olemme lähtöisin luonnosta ja osa meidän olemuksesta kuuluu tänne. 

Polku, odottamassa juoksijaa. Kuva: Simo Vilhunen

Liekö vieraantuminen luonnosta sitten yksi syy sille, minkä vuoksi meillä on lisääntyvässä määrin sosiaalisia ongelmia?

Paluumatkalla seurailin maakotkan kaartelua, joka näytti olevan liikkeellä ruuan hankintapuuhissa. Muita liikkujia tuona päivänä ei ollut ja juoksu tuntui kevyeltä. Pitkä ja loiva alamäki yhdistettynä perillä odottavaan saunaan lisäsi menohaluja siinä määrin, että puhelimen sykemittari antoi alle neljän minuutin kilometrivauhdit viimeisille muutamalle kilometrille. Kotkaa tämä ei näyttänyt kiinnostavan, liekö sitten mittaillut minut syömiseen kelpaamattomaksi.

Viidentoista kilometrin lenkin jälkeen sauna ja hyvä ruoka maistuivat. Tällaiset päivät jäävät mieleen ja antavat potkua arkeen. Täytyy tulla pian uudestaan.

– Antte Lauhamaa / anttelauhamaa.com/

Iisakkipäätä huiputtamassa lumikengillä

Yhtenä lomapäivänä päätimme lähteä kokeilemaan lumikenkäilyä. Lumikengät saimme vuokralle eräästä paikallisesta ohjelmapalveluyrityksestä, ja samasta paikasta saimme myös reittiohjeet Iisakkipään valloitukseen. Koska emme olleet koskaan aiemmin kokeilleet lumikenkäilyä, oli mukavaa, että reitti oli merkattu maastoon. Merkattua reittiä myötäillen maastossa kulki lumikenkiä kantava ura, jolla kävely oli kevyttä. Aina halutessaan lumikenkien kantoa pystyi testaamaan kantavan uran ulkopuolella umpihangessa tunturikoivujen välissä puikkelehtien.

Iltaruskoa Iisakkipään alarinteiltä. Kuva: Tiina

Lähdimme matkaan maastohiihtolatujen lähtöpaikalta, josta myös lumikenkäreitin merkkaus alkoi. Pian alun jälkeen saavuimme Urho Kekkosen kansallispuiston rajalle. Samalla alkoi myös pitkä nousu kohti Iisakkipää tunturia. Alkuun nousu oli todella jyrkkää, mutta ensimmäisen töyrään jälkeen nousu loiveni ja pääsimme nauttimaan kauniista ja lumisesta metsämaisemasta. Kävelimme pätkiä kovalla uralla, ja aina välissä hyppäsimme umpihankeen tutkimaan metsää. Pidimme kuitenkin koko ajan vihreät reittitolpat näkyvillä, jotta pysyimme oikealla reitillä.

Pian saavuimmekin mäntymetsän rajalle, jossa puusto muuttui matalaksi tunturikoivikoksi. Tunturikoivujen välissä risteili riekon jälkiä, mutta harmiksemme emme nähneet yhtään riekkoa. Varmaankin ne olivat kipakan pakkassään vuoksi suojassa lumen alla kiepissään. Seuraavaksi eteemme tuli risteys, josta Iisakkipään reitti kääntyi ylös vasemmalle tunturiin. Samalla myös maisemat aukesivat alas Saariselän kylälle ja etelään Kiilopäälle ja Nattasille.

Viimeinen nousu Kiilopään huipulle sujui nopeasti, ja pian saimmekin ihailla Iisakkipään huipulta eri suuntiin aukeavia maisemia. Kirkkaalla säällä idässä siintää Venäjän tunturit, ja alempana ladulla edenneet hiihtäjät näkyivät tunturin huipulle pieninä pisteinä. Huipulla pysähdyimme juomaan termospullosta lämpimät kaakaot, ja sen jälkeen olikin jo aika lähteä takaisin kohti mökin lämpöä.

Matka takaisin kohti Saariselkää kului nopeasti – pitkän nousun jälkeen matka taittui alamäkeen puolijuoksua. Alamäkeen ehdimme ihailemaan kaikkia kauniita lumen ja jään muodostelmia iltapäivän hämärtyvässä valossa. Korkeat ikimännyt ja kallioiden muodostelmat loivat loppumatkalle lähes taianomaisen tunnelman. Lopulta pääsimme takaisin kylälle väsyneinä mutta onnellisina.

Lumikenkäily lumisessa metsässä ja tuntureilla osoittautui mukavaksi ja ikimuistoiseksi lomapäivän viettotavaksi.

– Tiina & Reima / tiinajareima.net/

Päiväretkellä Rautulammella

Lähdimme eräänä alkukevään päivänä Rautulammen hiihtoretkelle Kiilopään tunturikeskuksesta. Retken pituus oli noin 25 kilometriä, ja se oli koko matkalta merkitty. Kevättalvella reitti ajetaan kelkalla erämaaladuksi, jolloin sen pystyi hiihtämään perinteisen suksilla. Aikaisemmin talvella, kun reittiä ei ole pohjattu, sen voi halutessaan kiertää leveämmillä suksilla.

Reima Rautulammelle johtavalla ladulla. Kuva: Tiina

Rautulammen reitti kiinnosti meitä, koska se kulkee pitkiä matkoja avotunturissa ja Rautulammella pääsee kokemaan aitoa erämaan rauhaa. Kiilopäältä lähtiessämme pääsimme jo muutaman sadan metrin hiihdon jälkeen avotunturiin, ja saavuimme pian Niilanpään poroerotuspaikalle, jossa pidimme ensimmäisen juomatauon. Niilanpäällä sijaitsi myös reitin ensimmäinen nuotiopaikka ja päivätupa, mutta emme jääneet vielä tässä vaiheessa pitämään pidempää taukoa.

Pian Niilanpään jälkeen latu kääntyi kohti Raututuntunreiden huippuja ja ensimmäisiä pitkiä nousuja. Kirkkaassa alkukevään auringossa tuntureiden huipuilta aukesi uskomattoman kauniit maisemat, ja taivaanrannassa siinsi UKK-puiston korkeimmat huiput aina Venäjän rajalle saakka. Rautulampea lähestyessä vauhdikkaat alamäet vauhdittivat matkantekoa, ja Rautulammen päivätuvalle saavuimme yllättävän nopeasti ja vaivattomasti. Tuvalla päätimme pitää hieman pidemmän tauon ja piipahtaa sisällä. Tovin muiden matkalaisten kanssa kuulumisia vaihdettuamme päätimme jatkaa matkaa.

Rautulammen jälkeen maasto muuttui kumpuilevammaksi reitin sukeltaessa Rautupään ja Kutturapään väliseen kuruun. Suksien toimiessa loistavasti ja auringon paistaessa matka taittui kuin siivillä. Pian saavuimmekin jo seuraavaan risteykseen, jossa vastaan tuli leveä latukoneella vedetty latu. Sesonkeina auki olevalle Luulammen latukahvilalle olisi ollut tästä risteyksestä matkaa vain noin puoli kilometriä, mutta illan jo hämärtyessä päätimme jatkaa matkaa suoraan kohti Kiilopäätä.

Seuraavaksi vuorossa oli pitkä ja hivuttava nousu Kiilopään rinteeseen sekä vauhdikas lasku tunturikeskukseen. Nousun edetessä maisemat paranivat koko ajan, ja ladun korkeimmalla kohdalla saimme ihailla auringon laskua tuntureiden taakse. Viimeinen vauhdikas lasku Kiilopään tunturikeskukseen toi hymyn huulille, ja täydellinen päivä sai päätöksensä savusaunan pehmeissä löylyissä.

– Tiina & Reima Idström / tiinajareima.net/