Luvatta luonnonpuistossa
Ensimmäisen vaellukseni Saariselällä tein elokuun alkupuolella 1960. Tarkoitukseni oli kahden kaverini kanssa kulkea Kopsusjärven kautta Luirojärvelle ja sieltä Lankojärven kautta Laanilaan. Kaikilla kolmella oli vahva partiolaistausta ja olimme kokeneita luonnossa kulkijoita, vaikka pohjoisessa emme aiemmin olleet kulkeneetkaan. Olimme kaikki etelä-pohjalaisia ja astuimme Rovaniemen pikajunaan Seinäjoella. Emme ennättäneet Kokkolaa pitemmälle, kun Kari niminen jäsenemme ilmoitti olevansa kuumeessa. Hän oli salannut asianlaidan pelätessään matkan peruuntuvan.
Oli selvää, että aikataulu ja suunnitelmat menivät uusiksi. Taloudellista karttaa 1:100000 silmäillessämme, päätimme helpottaa kulkua ja jäädä aluksi Tankavaaraan parantelemaan sairasta ja sitten jatkaa siitä kohti Nattasia. Mieleemme ei juolahtanutkaan, että alue oli jo silloin luonnonpuisto, jossa liikkuminen oli rajoitettua.
Aikanaan poistuimme linja-autosta Jorpulipään tasolla ja kuljimme sen pohjoisrinteellä kulkevaa vanhaa saksalaisten huoltotietä myöten sekä pystytimme telttamme melko ylhäälle rinteelle. Siellä kuumeista lääkittiin asperiinilla ja juotettiin kuumaa teetä, mehua ja kahvia. Hikoilun myötä kuume laski ja sitten suunnattiin kulku itään kohti Seinänattasten keskiselännettä. Vaivattomasti tultiin tunturin juurelle, siitä yli sekä Sukkulajärven pohjoispäähän, johon leiri perustettiin.
Liikuskelimme lähipäivät tästä tukikohdasta käsin ja nousimme kaikille huipuille. Kalastelimme myös sekä Sukkulajärvessä että Hietajärvillä varsin hyvällä menestyksellä. Pyhänattaselle kiivettyämme tapasimme mökillä palovartijan, joka oli tietysti myös puiston vartija. Kehuskelimme hänelle saaliitamme, vaikka hänen selkänsä takana oleva lintututkija koetti antaa kovasti kieltäviä käsimerkkejä. Vartija suhtautui meihin silti leppoisan ymmärtäväisesti ja sanoi käsittävänsä, ettei meillä ollut mitään tietoa rajoituksista joita olimme rikkoneet.
Seuraavana aamuna olin ulkona peseytymässä järven rannassa kahden kaverini vielä torkkuessa teltassa. Järvihän sijaitsee melko korkealla ja sen vesi on yleensä kesälläkin hyytävän kylmää. Jussi niminen kaverini nousi teltasta tässä vaiheessa ja nähdessään minut märkänä, oletti että olen ollut uimassa. En oikonut tätä väärää käsitystä ja hän ei halunnut olla pekkaa pahempi, vaan karaisi luontonsa ja meni uimasilleen. Vesi oli kuitenkin niin kylmää, että hän kangistui sellaiseen kuntoon ettei kyennyt edes pukeutumaan. Karin kanssa jouduimme hankaamaan pyyheliinoilla häneen verenkiertoa. Ollessamme seuraavana päivänä leirissä Nalinojan varrella Jussi vuorostaan sairastui kuumeeseen. Osansa saattoi olla silläkin, että runsasta viikkoa aiemmin oli häneltä poistettu umpisuoli.
Mutta mikäs siinä, sairasta taas hoidettiin hyväksi koetuilla tehokkailla konsteilla ja minä nypin Nalinojasta tammukoita. Aikanaan tulimme Vuotsoon ja siitä etelään menevään linjuriin. Kotiin päästyämme sairastuin sitten minä.
Heikki Yrjänäinen
