Aikamatka Saariselän hiihdon aikojen alkuun

Täällä Saariselällä on jo näin joulukuun alussa talvi pitkällä. Lunta on yli 40cm ja hiihtämäänkin pääsee huollettuja latuja pitkin mukavasti.

Itselläni on ollut jo pitkään haaveena hankkia kunnolliset metsäsukset. Tänä vuonna vihdoin ja viimein toteutin haaveeni, ja pari viikkoa sitten kotiin saapui upouudet Peltosen Metsä-sukset ja umpihankihiihtoon tarkoitetut sauvat. Ihan täysin perinteistä mallia nämä sukset eivät enää ole, vaan perinteisten "hiirenloukkusiteiden" sijaan suksissa on ihan oikeat back country- siteet.

Hetihän suksia piti päästä kokeilemaan, vaikka oli jo ilta ja ulkona pimeää. Otsalamppua minulla ei ole, joten matkaan lähdin "sokkona". Koska Rumakuruun ei ole vielä ajettu latua, päätin suunnata sinne. Hirvaskurussa huomasin, etten suinkaan ollut ensimmäinen hiihtäjä, joka on suunnannut huollettujen latujen ulkopuolelle.

Hirvaskurussa meni Rumakurun suuntaan hiihtämällä tehty latu. Pimeässä oli vaikea arvioida montako hiihtäjää edelläni oli mennyt, mutta useampi kuitenkin, koska latu oli jo varsin kovapohjainen.

Tavallisiin latusuksiin tottuneena kesti hieman aikaa ennen kuin totuin metsäsuksilla hiihtämiseen. Pidemmät ja painavammat välineet vaativat totuttelua, mutta pian alun jälkeen homma alkoi sujumaan.

Monelle voisi tulla yllätyksenä kuinka hyvin pimeässä metsässä näkee ilman mitään lisävaloa. Lumisten puiden silhuetit taivasta vasten, tähdet ja kuu sekä edessä kumpuileva reitti erottuvat maastosta selkeästi. Tutut paikat tunnistaa helposti, eikä suunnistaminen aiheuta ongelmia.

Pian pääsin puurajan yläpuolelle ja näin kauempana loistavat kylän valot. Latu taisi jatkua Rumakurun suuntaan, mutta itse päätin lähteä kohti avotunturia Vahtamapään rinteeseen. Yllätyin kuinka hyvin sukset pitivät ja luistivat umpihangessa. Suksi kantoi pehmeän pakkaslumen päällä hyvin ja pääsin etenemään varsin reippaasti.

Vahtamapään rinteessä pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta ja katselemaan hämyistä maisemaa. Tunturin hiljaisuudessa oli taianomaista tunnelmaa. Pian jatkoin kuitenkin matkaa, sillä kylmä alkoi jo hiipimään takin alle.

Alamäkeen matka taittui mukavasti, ja pian olin taas puurajassa. Koska kello alkoi jo olla paljon päätin oikaista metsän läpi suoraan kotiin. Pimeässä puiden välissä puikkelehtiessa alkoi itselläkin hieman jännittää, noinkohan löydän suorimman reitin kotiovelle. Yllättävän hyvin tutut maamerkit löytyivät pimeässäkin ja löysin reitin ilman sen pidempiä "ketun lenkkejä".

 

Aluetta tuntemattomalle henkilölle en tietenkään suosittelisi pimeässä ja lumisessa metsässä liikkumista merkittyjen ja huollettujen reittien ulkopuolella. Vuosien aikana tutuksi tulleet lähimetsät lukuisine tuttuine maamerkkeineen ja selkärankaan piirtynyt suuntavaisto auttavat etenemään maastossa pimeässäkin.

Pimeässä metsässä aistit valpastuu, ja metsä tulee ikään kuin lähemmäs kuin valaistun ladun vilinässä. Mieleeni tulee ajatus, tällaista hiihto taisi olla Saariselän alkuaikoina. Ei ollut valaistuja latureittejä, ei hienoilla latukoneilla huollettuja tasaisia latuja, eikä paljon muitakaan rakennelmia. Mutta oli samat tunturit ja metsät, lunta ja koskemattoman tuntuista luontoa.

Tästä se kaikki on lähtenyt. Ihmiset ovat vuosikymmenien ajan tulleet hiihtämään Saariselälle hienojen maisemien, tuntureiden ja lumisten talvien vuoksi. Sittemmin hiihtäjien tarpeet ovat lisääntyneet ja laji on kehittynyt, minkä seurauksena ladut ovat leventyneet ja välineet muuttuneet.

Itse olen kasvanut ja oppinut hiihtämään tällä myöhemmällä ajalla - kapeilla suksilla ja koneella huolletuilla laduilla. Olenpa oppinut luisteluhiihdonkin jo hyvin nuorella iällä. Ehkä juuri siksi oli hienoa päästä kokemaan se toisenlainen hiihto. Itse latua tehden ja pimeässä metsässä edeten.

Tämä reissu ei takuulla jäänyt viimeisekseni pimeässä metsässä, eikä uusien metsäsuksien ostaminen jäänyt kaduttamaan.. Suunnitteilla on jo pidempiä retkiä syvemmälle kansallispuistoon ahkion tai rinkan kanssa. Sitä ennen ehdin tutustumaan lähialueen metsiin illan hämyssä vielä useita kertoja.

 

 

Saariselkä Treklife kuvituskuva

 

Tiina Idström

Treklife stories in English

Hunting of colourful sceneries

On the first half of the September 2014 I made a short six day hiking trip in Saariselkä with my son Jukka. We began our journey from Aittajärvi, where we counted 25 cars that belonged to other hikers who were probably inspired by the “autumn colours”. From the beginning the weather was dry and sometimes even sunny, but there were lots of vapour in the air, which blurred the outlines and reduced vision when looking far away. First four days went in these conditions. The picture below, which was taken on the first morning in Suomujoki from the strait of the lake Kotajärvi and Suomujärvi, shows well the weather.

My son was testing his new camera and he is responsible for the pictures included here. The foggy weather reduced the quality of some landscape photos and the autumn colours didn´t do justice for themselves. Although in close-up photos like in this picture taken from the falls of Maalpurinoja, the quality is decent. The moss covering the rocks has already got some amazing colours.

Weather changed in the night before the fifth day. Fog was wiped away and the sky became clear. We had been sleeping near Hammaskuru´s cabin and we were thinking about continuing from there to Muorravaarakan ruoktu and through the Pirunportti, name means “the gate of devil”, to the gorge of Ukselma. On the photo below we are climbing towards the Keinopää and Pirttikallionvaara and looking at were we came. On the background rises the mountain of Vuomapää.

Then we wandered over the valley of river Anteri towards the gorge Akanhärkä.

The view from the gorge of Akanhärkä was great towards the ridges of Ukselma and Sollanpää.

Then we descended to the south-end of the Muorravaarakka- valley and had a little break and a snack on the campfire next to the riverside.

The journey continued smoothly past Muorravaarakan ruoktu´s cabin towards the side of Ukselma and Pirunportti.

On the west side of the Pirunportti opened the gorge Ukselma, where the evening sun started gilding slopes.

When we arrived to the mouth of gorge Ukselma, it was already a late night. Sky was foreshadowing cold night and in the morning our tent was covered in frostworks. Whilst re were making our way towards the cabin Sarvioja, which was couple of kilometers away, the ground was still frosted.

We climbed from the behind of Sudenpesä to Kaarnepää. There was gloving gold and traces of purple in the direction were we had come from.

We continued over the Kaarnepää towards the Maantiekuru and Aittajärvi. On the top of the Kaarnepää the view of waves of round blue mountain peaks was greeting us. Soon we were back at Aittajärvi. The loot was also good. Jukka had taken over 600 photos and I have 35 minutes of video diary.

Again one successful hiking trip down. Besides the photos I think we gathered a lot of physical as well as mental capital.

Heikki Yrjänäinen

Värikkäitä kuvia pyydystämässä

Vaellustarinoita Saariselän selkosilta

 

Syyskuun ensimmäisellä puolikkaalla 2014 tein poikani Jukan kanssa lyhyehkön kuuden päivän vaelluksen Saariselällä. Liikkeelle lähdimme Aittajärveltä, jonka "parkkipaikalla" laskimme ruskasesongin innoittamien vaeltajien autoja 25 kappaletta. Säät olivat heti alkuun poutaiset ja aurinkoisetkin, mutta ilmassa oli runsaasti verihöyryä, joka pehmensi maiseman ääriviivoja ja heikensi näkyvyyttä kauemmaksi. Näin meni neljä ensimmäistä päivää. Alakuvassa näkyykin tämä tilanne ensimmäisenä aamuna Suomujoella Kotajärven ja Suomujärven salmesta otetusta otoksesta.

 

 

 

Poikani kokeili uuttaa kameraansa, josta oheiset kuvat ovatkin peräisin. Maisemakuvia heikensi tämä säätila, eivätkä syksyn värit päässeet oikeuksiinsa. Lähikuvissa silti jälki oli kohtuullista, kuten tässä Maalpurinojan putouksilla otetussa kuvassa. Kalliopeitteen sammaleeseen on jo ilmestynyt upeaa väriä.

 

 

 

Säätyyppi muuttui viidennen kulkupäivän vastaisena yönä. Kosteus pyyhkiytyi pois ja ilma kirkastui. Olimme yöpyneet Hammaskurun autiotuvan lähettyvillä ja tarkoitusemme oli jatkaa siitä Muorravaarakan ruoktulle sek Pirunportin kautta Ukselmakuruun. Alakuvassa olemme nousemassa Keinopään ja Pirttikalliovaaran välistä painannetta kohti ja katselemme tulosuuntaamme. Taustalla kohoaa Vuomapää.

 

 

 

Sitten mentiin Anterijoen latvalaakson kautta kohti Akanhärkäkurua.

 

 

 

 

Akanhärkäkurusta on hyvä näkymä Ukselman ja Sollanpään selänteelle.

 

 

 

 

Laskeuduimme sitten Muorravaarakan laakson eteläpäähän ja pysähdyimme hetkeksi jokivarressa olevalle tulipaikalle nauttimaan välipalaa.

 

 

 

Matka eteni joutuin Muorravaarakan ruoktun autiotuvan kautta kohti Ukselman rinteitä ja Pirunporttia.

 

 

 

Pirunportin länsipuolella avautui Ukselmakuru, jossa ilta-aurinko alkoi kultaamaan rinteitä.

 

 

 

 

 

Tultuamme Ukselmakurun suulle oli ilta jo pitkällä. Taivas enteili kylmää yötä ja aamulla olikin teltta jäähileessä. Saapastellessamme parin kilometrin päähän Sarviojan kämpälle, oli maa vielä huurteessa.

 

 

 

 

Kiipesimme Sudenpesän takaa Kaarnepäälle. Tulosuunnassamme oli kullanhohdetta ja vähän purppuraakin.

 

 

 

 

Jatkoimme Kaarnepään yli kohti Maantiekurua ja Aittajärveä. Kaarnepään laella edessä levisivät kulkusuunnassamme tuntureiden siniset laineet. Pian olimme Aittajärvellä. "Saalista" oli kertynyt. Jukalla oli kamerassaan yli 600 otosta ja minulla 35 minuutin videopäiväkirja.

 

 

 

Jälleen yksi onnistunut vaellus oli takanapäin. Kuvamateriaalin lisäksi kertyi niin fyysistä kuin henkistäkin pääomaa.

 

 

Heikki Yrjänäinen

 

 

Vaellustarinoita Saariselän selkosilta

Pientä harhailua

 

Tarkka suunnistaminen Saariselän alueella oli aluksi vaikeaa huonojen karttojen vuoksi, kunnes 1960-luvun alkuvuosina saatiin ensimmäinen ilmakuviin perustuva topografikartta. Ilmakuvien tulkinnassa oli kuitenkin ensimmäisissä painoksissa toivomisen varaa, ja kartan mittakaava ei sallinut kovin yksityiskohtaista tietoa.

 

Suunnistaminen monin kohdin piti tehdäkin melko suurpiirteisesti, mutta koska uudessa kartassa kaikki pääkohdat olivat paikallaan, niin tuskin kellään sen avulla oli suurempia ongelmia kohteiden löytämisessä.

 

Tietysti kartanluku- ja suunnistustaidoilla kuin myös ns. kyvyllä huomioida ympäristöään on merkitystä. Jälkimmäistä kannattaa korostaa, sillä GPS-laite ja kompassi voivat mennä hukkaan tai rikkoutua ja karttakin pudota. Kannattaa aina pitää pääilmansuunnat selvillä jollakin tavalla.

 

Itselläni on varsin hyvä suuntavaisto. Olen silti sen verran horjahdellut, etten erehtymättömänä itseäni pidä.

 

Olin nousemassa talvella Pälkkimäojan perukkaa tarkoituksena suksitella Muorravaarakan ruoktulle Lumikurun kautta. Rinne oli jyrkkä ja perässä kiskottavana varusteet. Nousuhan otti koville. Rinteen taittuessa olin melkoisessa happivelassa ja silmiä hämärsi. Lähdin saman tien laskemaan rinnettä loivasti alasuuntaan. Siinä en ennättänyt sivuille vilkuilla vaan keskityin lukemaan rinnettä. Aikanaan pitkä liuku päättyi ja nojasin sauvoihin. Edessä oleva pilvitaivas vähän repeili ja harson takaa vilahti auringon kehrä. Tajusin välähdyksessä, että kello näytti puolta päivää. Vilkaisin heti oikealle ylhäälle. Siellä sojotti Sokostin puhelinmasto. Olin laskeutunutkin koilliseen suuntaavan Lumikurun sijasta kaakkoon Sokostin taakse. Minun on vieläkin vaikea käsittää, miten saatoin pyörähtää niin selvässä ja tutussa paikassa.

 

Kuva on Pälkkimäojan perukalta länteen päin vuonna 1994. Taustalla Joukhaispää.

 

Jotkut ihmiset eivät juuri kykene hahmottamaan ympäristöään, tunnistamaan sen yksityiskohtia eikä pysymään suunnassa. Heillä ilmansuunnatkin saattavat pyörähdellä päivittäin. On selvä, että suunnistus ja kohteiden löytäminen saattaa olla joskus tuskallista.

 

Olin kaverini Akin kanssa yöpynyt Muorravaarakan ruoktulla vuonna 2003 kesällä ja lähdimme kulkelmaan laaksoa etelään. Akanhärkäkurussa hän sanoi kyllä ymmärtävänsä, että etelään päin olemme menossa, mutta hänen päänsä sanoo, että menemme päinvastaiseen suuntaan eli pohjoiseen. Kulku oli tästä syystä hänelle vähän epämiellyttävää, kun oli niin voimakas tunne väärään suuntaan menosta. Pidimme tankkaustauon Hammaskurussa ja jatkoimme Vuomapään lounaiskulmalle, josta avautuvat avarat näkymät etelään. Osoitin Akille Marivaaran, jossa automme odotteli ja kysäisin, että joko pää on lonksahtanut kohdalleen. Hän pudisteli päärään. Yövyttyämme Siulalla olivat napa-alueet vaihtuneet onneksi vakinaisille paikoilleen ja ongelma katosi.

 

 

Kuvassa vaeltajiani kiintopistettä tutkimassa Akanhärkäkurussa 1982.

 

Saariselän maasto on pääosin helppokulkuista. Tietysti löytyy vaikeampiakin paikkoja ja kartat edelleenkin ovat siinä määrin suurpiirteisiä, etteivät jotkut hankalat kohdat ole siitä luettavissa. Tästä syystä paikannuslaitteistakaan ei ole aivan sellaista apua, kun asiaan perehtymättömät saattavat kuvitella. Tapasin pari vähissä voimissa olevaa miestä eräänä talvisena aamuna Tuiskukurun kämpällä. He olivat gps-laitteestaan huolimatta harhailleet Harrihaaran varsien metsissä ja pikkukuruissa kunnes pimeys oli yllättänyt. Suorasta suunnasta ei ollut apua. Kehnojen varusteiden kanssa miehet olivat kyhjötelleet kuusen juurella päivän valkenemista odotellen. Kun näkyvyyttä oli riittävästi, oli kämppäkin löytynyt. Lohduttelin, että olen juuri hiihtänyt hyvän ladun Luirolle, ja kehottelin sitä myöten matkaamaan saunomaan, mutta myrtyneet miehet tuntuivat saaneen tarpeekseen.

 

Kuvassa Tuiskukurun kämppä 2014 huhtikuussa

 

Joskus saattaa vaeltaja kulkea niin ajatuksissaan, että käsittämättömästi menettää käsityksensä suunnastaan ja kadottaa kykynsä tunnistaa tuttujakin paikkoja. Monet tietävät Vongoivajoen ja Jaurun yhtymäkohdassa hoksottimensa kadottaneen naisen tarinan. Silloin Jaurulla liikkuneet etsivät hänestä merkkejä, mutta tuloksetta. Niin tein minäkin. Ei se silti ollut mikään ihme, koska asianomainen oli kaukana Jaurun laaksosta etelässä ja onnekseen muutaman päivän päästä sattui osumaan Itäkairan prinsessan asennolle, joka rauhoitteli kulkijan ja järjesteli tälle avun.

 

Näillä alueilla harhaili kerran myös Kemihaarasta liikkeelle lähtenyt nuorten miesten porukka. Heidän tarkoituksenaan oli kulkea Luirojärven kautta Saariselän retkeilykeskukseen tai Kiilopäälle, mutta Luiro jäi löytymättä ja kaverit tutustuivat perusteellisesti länsipuolen rannattomaan suoalueeseen. Satuin olemaan aviosiippani kanssa Tammikämpällä veneellä, kun siihen pölähti tihkusateisessa säässä ruskeaa suokuraa tippuvien salskeiden nuorten miesten ryhmä. He olivat vihdoin viimein päässeet "kartalle". Loma-aika vain oli loppumassa ja heillä oli tulenpalava kiire maantien varteen. Onneksi olimme paikalla ja heidän hetken lepäiltyään lautturoin heidät joen toiselle puolelle. Vesi oli silloin sen verran korkealla, että joen ylittäminen muutoin olisi tehnyt kovasti tiukkaa. Sääliksi kävi kun kaverit painuivat sateiseen säähän ja vähän huolettikin, että löytyykö Orposen laavu ja Vuotsoon johtavan tien pää.

 

 

Kuvassa Luirojoki Tammikämpän kohdalla.

 

 

 

Heikki Yrjänäinen

99 pohjoista helmeä - osa 5

99 pohjoista helmeä juttusarjan viidennessä osassa Aini esittelee 9 itselleen tärkeää asiaa ja paikkaa Pohjois-Lapissa.

 

Ainin 9 helmeä

 

Poroerotus

Poroperheiden sadonkorjuun aikaa ja sinne pitää aina päästä. Jos on ollut hyvä sienisyksy niin kesän ja syksyn jäljiltä porot on hyvässä kunnossa. Poromiehet kokoavat poroja erotuksiin usein muutamien päivien ajan. Erotuksissa tapaa tuttuja poroperheiden jäseniä, vaihdetaan kuulumisia ja tunnelma on välitön vaikka porojen erottelu on kovaa työtä. Lapset osallistuvat innokkaasti erotuksiin ja ottavat jopa koulusta vapaata päästäkseen mukaan. Saariselän eteläpuolella sijaitseva Vuomaselkä on vanha poroerotuspaikka. Ensimmäisiä erotuksia siellä on pidetty jo 1800-luvun lopulla, ja aita on edelleen käytössä. Koitan itse päästä erotuksiin aina kun vain on vähänkin mahdollista.

 

 

Poroerotus. Kuva lainattu paliskuntain yhdistyksen sivuilta

 

Urho Kekkosen kansallispuisto

Kansallispuisto on työpaikkani ja puisto on kotipuistoni. Kansallispuiston laaja ja upea Saariselän tunturialue on vertaansa vailla, ja se sykähdyttää aina. Pyöreälakisten tuntureiden jonot jatkuvat silmänkantamattomiin ja jäkäläisillä kankailla honkien ja aihkipetäjien keskellä aistit herkistyvät, ja voi kuinka siellä sieluni lepää!

 

Nattaset

Seisenlakiset Nattastunturit Sompion luonnonpuistossa sijaitsevat kotikyläni liepeillä. Pyhä-Nattasen päivätupa on ollut pitkään perheemme vuotuinen päiväretkikohde, varsinkin silloin kun lapset olivat pieniä. Pyhä-Nattesen laelta avautuu huikeat maisemat. Idässä näkyy Saariselän tunturialue, etelässä Sompiojärvi ja laajat aapasuot. Päivätuvalle menee n. 2km pituinen merkitty reitti Sompiojärven metsäautotieltä.

 

Kaamos

Minulla kaamos on hiljentymisen ja rauhoittumisen aikaa. Koska päivät ovat lyhyet, on jatkuvasti hämärää eikä aamua oikein erota illasta, niin voi oikein luvallisesti olla laiskana. Voi käpertyä vaikka sohvan nurkkaan villasukat jalassa ja nauttia hyvästä kirjasta, tai sitten olla tekemättä mitään. Juomme puolison kanssa usein aamukahvit kynttilänvalossa, ja se on hyvä kaamospäivän aloitus.

 

 

Kaamoksen valoa Saariselällä

 

Tuisku

Tuiskutuulen tuivertaessa on pakko päästä ulos ja lenkille. Kunnon myräkkä on myös terapiaa, se puhdistaa mielen ja huonot ajatukset voi lennättää tuiskun mukana maailmalle.

 

Ahkkun Jonte

Maailman paras asia on olla isovanhempana vajaan kolmen vuoden ikäiselle Jonte-pojalle. Ahkku on saameksi mummo, ja Jonte on ahkkun rakas silmäterä.

 

Kevätaurinko

Kevät on lempivuodenaikani. Miten ihanaa olla kevätauringossa pilkillä, tuntureilla tai hiihtolenkillä! Kevätaurinko sulattaa lumet, ja se samalla enteilee kesää. Keväässä on myös kesän odotusta!

 

 

Saariselän keväthanget

 

 

Mettällä

Liikun paljon puolisoni kanssa metsällä - tai mettällä kuten on tapana sanoa. Pohjoisen miehet eivät kävele tyhjän takia mettässä, vaan siihen tulee aina olla jokin syy, esimerkiksi metsästys, kalastus tai porohommat. Olipa suu metsään menolle mikä hyvänsä, luonnon helmassa oleilu on mitä parhainta stressin poistoa, akun latausta, ja se tuo hyvän mielen. Minulla on myös aina kamera mukana, joten hyviin muistoihin voi palata myöhemmin kuvien myötä.

Aini Magga

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Sompion luonnonpuiston reitit

Urho Kekkosen kansallispuisto

Tietoa poroerotuksista

Saariselän sää

Saariselän kultamailla

Saariselän seudun kultahistoriasta on ollut tässä blogissa aiemminkin juttua. Saariselän ympäristössä kultaa on huuhdottu useilla paikoilla satojen vuosien ajan. Esimerkkejä tällaisista paikoista ovat Laanila, Tankavaara ja Ivalojoen kultala. Näillä paikoilla kullankaivuuseen ja sen historiaan pääsee tutustumaan vielä nykyäänkin.

 

Seuraavassa Heikki kertoo omia kokemuksiaan Saariselän kultamailta:

 

Kultaa ja (kalliita) jalokiviä

 

Vuonna 1966 päätin kaverini Akin kanssa pariviikkoisen vaelluksemme juhannukseksi Saariselkään. Silloin sen keskeinen paikka oli ns. "Sininen pirtti" ja alueelle oli rakennettu muutama vaatimaton lautamökki turistien vuokrattavaksi.

 

Osapuilleen nykyisen Santa´s Hotel majapaikan kohdilla Luton latvapuron varressa oli pieni sauna. Sen vierellä oli eräällä tutullani kullanhuuhdontapaikka ränneineen kaikkineen. Hänen mukaansa alueen maaperä oli kauttaaltaan kultapitoinen ja sitä löytyi vaikkapa tien luiskasta. Tätä uskalsimme hieman epäillä ja niin asiasta ruvettiin juhannuksen kunniaksi ottamaan selvää. Silloisen valtatien ojan luiskasta haettiin "läkkisangollinen" soraa ja se huuhdottiin ja loppupesu tehtiin tietysti vaskoolilla. Satunnainen otos tuotti seitsemän kultahippua ja kaksitoista 2-3mm granaattisirua. Pakko oli ruveta uskomaan.

 

Kuvassa on saatu otos rännin läpi laskettua

Vaelluskaverini Aki vaskoolin reunoissa

 

 

Vuoden 1968 kesällä olin nuorikkoni kanssa Ivalojoen kultamailla kulkemassa. Uusin kultaryntäys ei ollut vielä silloin alkanut ja alueella oli melko hiljaista. Palatessamme pysähdyimme eräälle levähdyspaikalle, jossa vanhahko mies ylläpiti vaatimatonta matkamuistomyymälää. Hän kyseli missä olimme liikuskelleet ja innostui kovasti kuullessaan mistä olemme tulossa. Hän kertoi olleensa vakituinen kullankaivaja, mutta kullan markkinahinnan pudotessa oli joutunut lopettamaan. Hän kertoi tutkineensa muun muassa Tankavaaran aluetta ja kovasti oli mieltä jäänyt kaivelemaan joku kohta. "Ne kallionkynnet olisi tehnyt mieli räjäyttää". Hänen kehotuksestaan poikkesimme silloin kartoissa Ruosteojan nimellä kulkeneen vähäisen puron varteen Tankavaaran tuntumassa ja löysimmekin sieltä kaivuualueen, jossa oli periaatteessa kaikki tarvittava maassa hujan hajan. Siellä oli rännejä ja työvälineitä. Mieleeni tuli, että tulen myöhemmin paikalle ja kunnostan paikalla olevista tarvikkeista huuhdontapaikan ja kuvaan sen kunnostustyön kaitafilmille.

 

Rännin kulmaus hylätyltä "kaivokselta" Tankavaarassa

 

 

Hankkeelle tuli vähän esteitä ja pääsin matkaan vasta parin vuoden päästä keväällä 1970. Muutama päivä ennen matkaan lähtöä havaitsin lehdestä uutisen, jonka mukaan Tankavaaran kulta-alueet oli hankkinut hallintaansa joku ryhmä, joka suunnitteli siellä käynnistävänsä turisteille suunnattua liiketoimintaa. Oma suunnitelmani kaatui tähän ja lähdin vaimon ja toisen pariskunnan kanssa tavalliselle vaellukselle.

 

Ensimmäisen kerran lähestyin Saariselän aluetta sillä kerralla pohjoisen suunnalta Ivalo - Raja-Jooseppi tieltä. Silloin alueella oli runsaasti puutavaran kuljetukseen tehtyjä teitä ja Luton yli kunnossa olevia siltoja. Ajelimme etelään päin kohti Pajujärveä, mutta tie ei ollut ajokelpoinen perille saakka.

 

Auto jätettiin ja heitettiin rinkat selkään. Heti ensimmäisillä sadoilla metreillä potkaisin maasta puolisentoista senttiä läpimitaltaan olleen kauniin granaatin.

 

Se tietysti kulkeutui kotiin saakka ja sitten ryhdyin miettimään sen käsittelemistä. Minullahan ei ollut mitään tietoa hiomisen periaatteista, mutta malttamaton mieli poltti kokeilemaan, Jostakin sain sellaisen (erheellisen) käsityksen, että hiomakivellä pitää olla mahdottoman suuri kierrosnopeus. Lopulta hoksasin, että vaimoni tehosekoittimessahan sellainen kierrosmäärä löytyy. Välittämättä vaimoni varsin tyytymättömästä ilmeestä liitin sekoittimeen asianmukaisen kiven epäasianmukaisella tavalla ja kiihdytin kierrokset muistaakseni 12000 lukemiin. Jäähdytys ei tullut mieleen. Kivihän paloi pilalle hetkessä ja tehosekoitinkin veisasi viimeisen virtensä. Olin aikaansaanut "kalliin" jalokiven.

 

Vuosien mittaan tuli hankittua sitten riittävä tieto asia-alueelta. Kivet hioutuvat nykyään mallikkaammin, jos sille päälle ryhdyn. Kultatietouttakin on kertynyt. Vaikka kaivuualueet ovatkin pääosin nelostien länsipuolella, niin itselläni on luulo, että kyllä siellä itäpuolellakin... kukaties...

 

Aviosiippakin hankki tarvittavan huuhdontatekniikan peräti Raumalan Nipalta, joka häntä tässä kuvassa Tankavaaran huuhtomolla opastaa 1970-luvun alussa.

 

 

 

Kullan ja kivien etsintä on vähän samantapaista kuin kalastaminen. Saaliin ei nyt niin ole väliä, mutta yrittäminen on kiintoisaa. Usein tulee kulkiessa arvioitua maastoa myös sillä etsijän silmällä.

 

 

Heikki Yrjänäinen

 

Aiheeseen liittyviä linkkejä:

Ivalojoen kultala

Lapin kultahistoriaa

Kullanhuuhdontaa Saariselällä

Vapaata majoitusta Saariselällä

 

 

 

 

 

 

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta

Eräretki 1963 Saariselän selkosille

Olin koulukavereitteni kanssa kaavaillut kesällä 1963 Saariselälle tehtävää vaellusta. Keskikesällä se toteutuikin. Ajokorttia autosta puhumattakaan ei meillä kenelläkään ollut, joten matka pohjoiseen tehtiin yleisillä kulkuneuvoilla. Reitin suunnittelu jäi minun harteilleni, koska olin jo pari kertaa aiemmin ollut matkassa. Liikkeelle lähdimmekin tutusta Kopsusjärven tienhaarasta, jota myöten kuljettiin Kopsusjärvelle sekä Kopsuslammen kämpälle.

 

Kuvassa "Maisa", Ossi ja allekirjoittanut kämpän edustalla

 

Jatkoimme osapuilleen parin vuoden takaisen vaellukseni reittiä. Suomun ruoktulta kuljimme vähän matkaa alavirtaan ja sitten käännyimme Aitaojan varteen. Melko ylhäälle kallioiselle seinämälle pantiin leiri pystyyn.

 

 

Kuva leiripaikaltamme Aitalammen suuntaan.

 

Nykypäivänä ei tulisi mieleenkään koettaa jatkaa tästä samanlaista reittiä kuin vuonna 1963 kuljimme. Nousimme nimittäin itään päin jyrkän rinteen, laskeuduimme saman verran, sitten yli Vintilätunturin melkein korkeimmalta kohdalta, alas Vintiläojan laaksoon, ylös Pikkutuntureille, alas Tuiskukuruun ja noustiin suoraan Tuiskupään "hatulle". Reitti kylläkin on kaikin puolin hieno, mutta nykyään kyky nousta ja laskeutua jatkuvasti vaativia rinteitä on jossain määrin heikentynyt.

 

 

Silloinkin silti kannatti silloin tällöin ottaa lakitasanteilla rennosti.

 

 

Joistakin kuvista näkyy sen aikakauden "trendikkäät" retkeilyasusteet, anorakit. Jalassa oli tällekin päivälle kelvolliset "koripallotossut". Niissä oli paksuhko tukeva pohja ja varsi tuki nilkkaa.

 

Säät suosivat meitä koko vaelluksen ajan ja myös ollessamme Tuiskupään pahdoilla.

 

 

Kuvassa kaverini Ossi, Maisa ja Raija.

 

Itäänpäin jatkettiin ja lopulta saavuttiin Vasanluomapäiden eteläpuolen painanteeseen, josta Luirojärvi ja Sokosti avautuivat eteemme. Tulimme sieltä käsin järven pohjoispäähän ja asettauduimme leiriin mukavalle paikalle järven länsirannalle sen keskivaiheille.

 

 

Luirojärvi

 

 

Seuraavan sivun kuva on leiripaikaltamme. Kannattaa panna merkille koivun oksassa roikkumassa kiikari, jota varsinkin siihen aikaan käytin vaelluksilla ahkerasti, kuin myös tyttöjen mukanaan raahaama ainakin kolmikiloinen transistoriradio. Nuotiopaikalta voi nähdä nykyään kovin harvinaiset oksahaarukat, joiden varaan keitto-orsi pantiin.

 

 

Luirojärven leiripaikan maisemat

 

 

Leirissä olimme tässä muutaman päivän ja kuljimme lähiympäristössä huiputtaen muun muassa Sokostin pohjoislaen ja Joukhaispään. Lähdimme Luirojärveltä pohjoiseen Lupukoiden itäpuolelta, mutta ei aivan nykyisin yleisesti käytettyä reittiä, vaan lännenpää ja taivalsimme Sotavaarajoen vartta länsipuolelta. Sieltä tulo vastaan aikanaan Sotavaarajoen putouksen ja Suomujoki.

 

 

Porttikoskella oli silloinkin ylityspaikka. Kuvasta saattaa päätellä, ettei se ollut aivan nykypäivän veroinen.

 

 

Matka jatkui tästä Lankojärvelle. Porttikosken eikä Lankojärven nykyisiä kämppiä ei siihen aikaan vielä ollut. Leiri pantiin pystyyn Lankojärven keskivaiheille illan hämyssä.

 

 

Lankojärvi

 

 

Lankojärvellä viivyttiin pari yötä. Toiseksi yöpymispaikaksi valittiin Lankojärven lounaispään saari, jossa "Meänteisellä" oli vielä silloin asuinkorsu. Isäntä ei ollut kotosalla, joten Ossi uskaltautui yöpymään "erakon" majassa. Tässä hän aamulla silmät sikkarassa on sieltä kömpimässä. Asumus oli hirsiseinäinen, kaikin puolin siisti ja viihtyisä. Kuten savutorvesta saattaa havaita, siellä oli tulisija. Meänteisellä oli myös kirjallisia harrastuksia. "Kämppäkirjassa" oli mietelmiä, runonpätkiä ja piirroksia.

 

Meänteisen asumus

 

 

Matka jatkui Rautuojan vartta ylävirtaan. Ojan varrella tapasimme yksinkulkijan, vähän vanhemman miehen, joka kertoi olevansa ensimmäisellä vaelluksellaan. Hän oli leiriinsä pystyttänyt laavun, jota hän kertomansa mukaan oli neulonut koko edellisen syksyn ja talven. Melkoinen temppu tätä kirjoitettaessa, sillä hän oli tehnyt sen käsin silmäneulan avulla. Pitkät olivat saumat. Oli siinä ollut pistelemistä.

 

Laavuntekijä työnäytteineen.

 

 

Rautulammelle saakka emme tästä kulkeneet, vaan käännyimme Kutturapäiltä Rautuojaan laskevan puron varteen ja nousimme sieltä ylös tunturiin. Rinne oli siellä melko tasainen ja hyväkulkuinen. Sieltä laskeuduimme Pirttinokan "kupolin" länsipuolelta kohti Luulampia. Tämä alue oli vielä siihen aikaan kovin erämaista. Ei ollut Luulammella kulkemisen jälkiä majasta puhumattakaan. Ei ollut Kiilopään eräkeskusta. Saariselällä oli Kaunispäällä Ylämaja ja alapäässä alamaja, eikä muuta.

 

Niinpä suunnistelin Luulammelta kohti Laanilaa, joka oli silloin vielä alueen "polttopiste". Sieltä aikanaan noustiin Rovaniemen "linjuriin". Matkalla kotiin putoilimme kommelluksesta toiseen, mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

 

 

Heikki Yrjänäinen

 

 

 

 

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta

Maailman paras paikka

 

Saariselältä löytyy melkeinpä jokaiselle joku suosikkipaikka. Jollekin yksittäinen alue nousee pysyvästi ylitse muiden. Vanhemmat kulkijat muistavat varmaan helsinkiläisen Tauno Perttulan, alueen ikiliikkujan, joka vuosikymmenestä toiseen suuntasi kulkunsa Saariselälle. Vuosittain hänen puumerkkinsä oli luettavissa Raappanan kammilta ja erityisesti Hammaskodan kämppäkirjalta.

 

Hän istuskeli kesäkuun alussa 1998 Anterinmukan terassilla, kun videoin siinä vieressä näkymiä. Hän kysäisi onko minulla jotakin erityistä suosikkipaikkaa jossakin Saariselän alueella. Mietin kysymystä ja totesin, etten voi sillä tavalla mitään yksilöidä, mutta useat paikat Vongoivan alueella ovat mieleeni ja Jaurun varsi on kiehtova.

 

Hän myönteli, että niin kyllä hänenkin mielestään, mutta yksi on ylitse muiden ja se on Hammaskota ja sen lähiympäristö. "Se on aivan ihana paikka", korosti hän vielä.

 

 

Kuvassa Hammaskota vanhassa kuosissaan vuonna 1994.

 

Perttula siirtyi taivaallisille vaellusreiteille vähän vuosituhannen vaihteen jälkeen, ja Hammaskota myöhemmin poltettiin, koska senkin aika oli tullut täyteen. Vuoden 2013 syksyllä avattiin siellä uusi kota kulkijoiden käyttöön. Saapa nähdä kiintyykö joku siihen kuten Perttula vanhaan kammiin.

 

Tauno Perttula oli sinnikäs kulkija. Muistaakseni vuoden 1995 kevät oli vähän myöhässä. Ajellessani vaelluskaverini Antin kanssa kohti Saariselkää kesäkuun alkupäivinä, oli tunturialueella nähtävissä huolestuttavasti lunta. Ohitettuamme Kaunispään lumet nopeasti hävisivät ja kääntyessämme Kuutusjärven tielle alue vaikutti lumettomalta. Sulamisvedet olivat kuitenkin katkaisseet tien, joten jouduimme kääntymään ja ajamaan Raja-Jooseppiin.

 

Kulku sieltä etelään päin onnistui mukavasti jalkamiehiltä. Metsässä harvakseltaan näkyi pieniä lumipälviä ja Kiertämät olivat jäässä, mutta pohja oli kulkukelpoista.

 

Kun tulimme sitten Anterin laakson reunalle, oli kuin olisimme astuneet eri vuodenaikaan. Anterissa oli täysi talvi. Lunta oli aivan rikkumaton pinta ja paksusti. Kaiken lisäksi se upotti. Jotenkin keinottelimme Rajavartioasemalle ja sen ampumaradan taulukopille, jonka lattialle heitimme makuupussimme ja yövyimme siinä.

 

Päätimme aamulla yrittää Anterinmukkaan. Joki oli avoin ja se oli sulattanut reunastaan puolen metrin levyisen paljaan maakaistaleen, jota myöten joten kuten päästiin etenemään. Siinä saattoi arvioida, että lumen paksuus oli keskimäärin hyvinkin vielä puolisen metriä. Anterinmukassa oli kuin lauma surevia hautajaisvieraita. Muutama vaeltaja oli miettimässä mitä tehdä. Kuulimme, että Tauno Perttula oli lähtenyt yrittämään "maantietä" myöten länteen. Sinne päätimme Antinkin kanssa jatkaa ja ainakin koettaa Hammaskuruun saakka.

 

Viiden kilometrin päässä Anterin tulipaikalla Perttula istuskelikin. Siinä oli aurinko sulattanut pienen pälven. Hän kertoi odottelevansa, että lumi vähän laskisi ja koettaisi sitten Akanhärkäkurun kautta päästä Muorravaarakkaan. Aikaa Tauno kulutteli matemaattisella probleemalla, kuten matikanopettajalle hyvin sopi. Hän oli mitannut kohdalla Anterinjoen lähinnä olevan uoman leveyden ja keskisyvyyden ja mitannut siihen parinkymmenen metrin pätkän. Yläjuoksun puolelle hän asetti puupalasen ja otti kellolla aikaa mitaten virtaamaa sekä laski, montako kuutiota vettä tunnissa siinä huilaa kohti Venäjää. Hän kertoi tulleensa myös Kiertämäjärven kautta ja kulku oli ollut vaikeaa. Vedenjakajan ylityksen jälkeen hän oli aika-ajoin vedellyt rinkkaakin perässään luisutellen sitä sadesuojan päällä.

 

Pienen tauon jälkeen jatkoimme Antin kanssa matkaa ja melkoisen aherruksen jälkeen tavoitimme Hammaskurun. Lunta oli siellä suunnalla huomattavasti Anteria enemmän. Keinopäästä selvisimme kulkemalla sen ylärinteillä ja kämpälle pääsimme Repojoen latvapuron pohjaa kävellen. Vettä oli siinä vain 10-15 senttiä, kun sulaminen ei vielä ollut alkanut. Hammaskurun kämpän kohdalla lunta oli niin mahdottomasti, että jalat eivät riittäneet, mutta kämpälle runnottiin ja aikanaan jouduttiin palaamaan samaa suuntaa takaisin.

 

Selvisikö Tauno Muorravaarakkaan vai ei, sitä en tullut tietämään, mutta todennäköisesti. Hän oli hyvin kilpailuhenkinen. Kun hän oli päättänyt jotakin, niin sinnikkäästi hän yritti. Eräs "etappi" oli sadan vaelluksen raja. Melkein hän sen saavutti. Viimeisenä vaellusvuotenaan hän teki peräti neljä vaellusta. Tietämäni mukaan hän sai valmiiksi myös pienoismallin Hammaskodasta, "maailman parhaasta paikasta".

 

Heikki Yrjänäinen

 

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Urho Kekkosen kansallispuisto

UK-puiston tuvat

Hammaskota

Treklife-reitit

Vapaata majoitusta Saariselällä

 

 

 

Vaelluskertomuksia Saariselän selkosilta

"Tilanne" 1960-luvulla

Ryhdyin tutustumaan Saariselän alueeseen laajemmin vuonna 1961. Aiheeseen olin tutustunut ennakkoon lähinnä kirjallisuudesta. Samuli Paulaharjun Sompio, K. M. Walleniuksen Ihmismetästäjiä ja Erämiehiä -teos sekä Kullervo Kemppisen Lumikuru antoivat pohjatietoa ja Lumikuru auttoi myös kartanluvussa.

 

Retkeilijällä oli tarjolla kovin kehnot kartat alkuun. Tavallinen pulliainen sai tyytyä ns. taloudelliseen karttaan 1:100 000, jonka anti oli hädin tuskin karttaluonnoksen veroinen. Siinä oli pahoja virheitäkin. Imatran lapinkävijät olivat tehneet kylläkin omaa tarvettaan varten kohtuullisen kartan, mutta sen sain käsiini vasta vuonna 1967. Sitä ennen oli jo saatavana ensimmäisen polven topografikarttoja.

 

Alueeseen tutustumista helpotti se periaate, että kuljin selänteeltä selänteelle ja huipulta huipulle. Lakimailta sai hyvän yleiskäsityksen mitä oli missäkin ja hyvänä apuna oli kiikari, jolla laakson vastarinteeltä pääsi näkemään, mistä kannattaa taas sillä puolella kavuta.

 

Kämppäverkostoa synnytettiin vasta 1960-luvun puolivälistä alkaen eikä tietenkään polkuja ollut alueella nimeksikään. Niistä useimmat olivat syntyneet läntisille lähialueille esimerkiksi Suomujokivarteen. Muuallakin oli toki polkuja, mutta useimmissa tapauksissa nämä pätkät olivat porojen aikaansaamia.

 

 

 

Tuiskukurun reunaa ihmettelemässä

 

Ensimmäinen kuva on vuodelta 1961, jolloin nelihenkisen kaveriporukan kanssa olimme liikkeellä. Kurkistelimme ensikerran Tuiskukurun länsirinteeltä etsien sopivaa alaspääsykohtaa.

 

Tällaisissa puitteissa kulkija sai kokea todellista löytöretkeilijän iloa, sillä koskaan ei tiennyt, millainen näkymä kulloisenkin harjanteen takaa leviää.

 

Lisääntyvä retkeily alkoi jättää nopeasti jälkiä, sillä useat kulkijat tahtoivat rakentaa "omia" nuotio- ja leiripaikkojaan. Niitä oli kertynyt puiston perustamiseen mennessä alueelle varmaan satoja ellei peräti tuhansia. Paljon oli jossain tapauksissa nähty vaivaakin. Erityisesti mieleeni on jäänyt Sotavaarajoen putouksille tehty "oksakalusto". Siinä oli suunnittelija nähnyt vaivaa ja tekijällä oli ollut "silmää".

 

Kovin kaukana tästä tulipaikasta ei ollut Suomujoen varteen rakennettu laavu, jossa melkoinen männynrunko oli katkaistu parin metrin korkeudelta, kannosta oli tehty jonkinlainen totemipaalu ja sen kylkeen sitten laavu. Kuten oheisesta kesäkuisena yönä otetusta kuvasta näkyy, niin kirveellä on tehty työtä kauan ja hartaasti.

Suomujoen varren laavu, jonka tekoon on selvästi nähty vaivaa

 

Laavun tekijää en tiedä, mutta paljon ei taida mennä vikaan, jos arvelee kuvan veistäjien olleen nuorehkoja miespuolisia kansalaisia, ei välttämättä Ateneumin opiskelijakuntaan kuuluvia. Kämppäverkosto oli harvanlainen ja pääosin yksityisten retkeily-yhdistysten aikaansaamia. Olen aina ihaillut imatralaisten aikaansaannosta Muorravaarakassa, aikana, jolloin yleensä kaikki tehtiin hartiapankkivoimin, unohtamatta Susi-Pesän rakentajia ja muita ahertajia. Luirojärven Rajankämppähän siirrettiin nykyiselle paikalleen Luusuanvaaran rinteeltä, ja nykyään se on varsin hyvässä kunnossa. Mahtaneeko alakuvasta monikaan tunnistaa sitä vuoden 1966 kuosista?

Luirojärven Rajankämppä

 

Kulkijat pitivät pitkään aluetta hyvässä kunnossa. Avoimet kämpät siistittiin tip top -kuntoon ja ympäristöä ei roskattu lukemattomista nuotiopaikoista huolimatta. Varsinaisista vaeltajista erottui tässä mielessä kielteisesti kylläkin pari ryhmää, joita en aio nimetä. Sotkuisesta asennosta siihen aikaan tiesi kuka siinä oli aikaansa kuluttanut. Tilanne on heidän osaltaan nykypäivänä korjaantunut, mutta yleisesti jo 1970-luvulta alkaen välinpitämätön suhtautuminen on korostunut. Tarvitaan kyllä monenlaisia palveluita, mutta omasvastuu tuntuu suuresti laskeneen.

 

Jokunen vuosi takaperin lopettelin vaellustani Kotakönkään laavun kautta. Joukko nuoria vihaisia miehiä oli purkanut tuntojaan laavun "kämppäkirjaan". Laavu oli merkitty heidän mielestään karttaan väärään paikkaan ha sitä oli pitänyt tarpeettomasti etsiskellä. "Sitä paitsi, olisiko se nyt liikaa vaadittu, että puisto olisi pannut alueelle selviä opasteviittoja..." Keräsin muovipussillisen mato- ynnä muita säilykepurkkeja lähtiessäni laavulta. Olisivatkohan ne kulkeutuneet jo aikaisemmin, jos olisi ollut niitä viittoja - mene tiedä

Heikki Yrjänäinen

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Urho Kekkosen kansallispuisto
Saariselkä Treklife
Vapaata majoitus Saariselällä
Treklife Facebookissa

Saariselän kuulumisia..

Kesä tuli - kesä meni

"Lapissa kaikki kukkii nopeasti - maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.."

 

Eino Leinon tutut sanat tuntuivat pätevän tänäkin kesänä. Ihan vasta oli alkukesä ja koivunlehdet vasta hiirenkorvalla.. Silti tällä viikolla satoi jo ensilumi. Kesän valoisat yöt ovat takana päin ja kohti kaamosta mennään.

 

Saariselän kesä oli tänäkin vuonna valtavan hieno. Lumet lähtivät myöhään, vasta toukokuun lopulla, ja kesäkuu oli hyytävän kylmä niin kuin muuallakin Suomessa. Juhannuksen jälkeen ilmat kuitenkin lämpenivät, ja heinä-elokuussa saimme nauttia viikko toisensa perään upeista kesäisistä päivistä.

 

Yötön yö ja tunturit

 

Luonto helli kulkijaa muutoinkin. Hilloja oli paikoitellen jängät punaisenaan, ja myöhemmin kesällä metsät täyttyivät mustikoista ja sienistä. Kyllä Lapin kesä on vain parhaimmillaan uskomattoman hieno!

 

Saariselän kesään kuului myös hienoja tapahtumia. Päällimmäisenä itselle jäi tietenkin mieleen Saariselkä MTB Weekend -maastopyöräilytapahtuma, joka kokosi Saariselälle maastopyöräilyn ystäviä Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Venäjältä ja Belgiasta! Ei huono, vai mitä? :) Hienoa huomata, että Saariselkä MTB elää jo ihan omaa elämäänsä! Kasvaa ja kehittyy vuosi vuodelta, ja sen tapahtuman tarina on muuten vasta alussa! Lisäksi ainakin Kiilopäällä kilpailtiin erävaelluksen SM-kisoissa, joka oli mukava tapahtuma sekin.

 

 

Saariselkä MTB vie maastopyöräilijät tunturiin..



... ja metsämaille

 

Oma kesäni kului aika tiuhaan kairoja kulkiessa ja luontoa tutkaillessa. Vaikka nautinkin hiljaisuudesta enkä kaipaa metsään muita ihmisiä, oli mukava huomata, että tunturissa ja erämaassa oli kesällä ja syksyllä paljon kulkijoita. Iloisia ihmisiä nauttimassa meidän ainutlaatuisesta luonnosta ja erämaan rauhasta. Kävellen, juosten tai pyörällä. Pienen päivärepun kanssa, tai rinkka selässä. Etenemistapa voi olla eri, mutta kaikki olimme erämaassa samaa tarkoitusta varten - nauttimassa luonnosta.

 

Kohti talvea!

Vaikka loppukesä oli pitkään lämmin, tuli syksy viime viikolla oikein ryminällä. Viime viikolla tunturissa oli jo oikein kunnollisia yöpakkasia, lähes -10 astetta. Tällä viikolla ruskan väriloisto peittyi ensilumeen. Ensimmäisinä pakkasöinä olemme päässeet jo nauttimaan upeista revontulista! Ja mikä tähtitaivas! Kesän valoisina öinä aina unohtaa miten hienolta tähtitaivas voikaan näyttää kirkkaana yönä!

 

 

Saariselän ensilumi syyskuussa 2014

 

Ensilumi Kaunispäällä

 

Täytyy vain ihmetellä kuinka hienot vuodenajat meillä täällä Lapissa onkaan! Kesät on parhaimmillaan lämpimiä, ja aurinko paistaa yötä päivää. Tiedättehän ne lämpimät, aurinkoiset yöt ja täysin hiljainen tunturi? Syksyn ruska ja kuulaat pakkasaamut kuuluvat myös suosikkeihini. Ja sitten oikea talvi paukkupakkasineen, revontulineen ja lumikinoksineen. Hiihtokelit, jotka eivät tunnu loppuvan siten millään.. Ja sitten kun vielä kevät aurinko alkaa paistamaan. Ai että! Aina on jotain mitä odottaa! Nyt odotan jo lumen tuloa, ensimmäisiä kunnollisia pakkasia ja hiihtokelejä! Sitä kun pakkanen nipistelee nenän päätä ja varpaita.. :)

 

Tänä vuonna Saariselällä ei tule olemaan säilölumen latua. Sen sijaan keinolumen tykittäminen aloitetaan heti, kun säät sen sallivat, eli sääennuste näyttää pakkasta pidemmälle aikavälille. Luonnonlunta odottelemme tietenkin mahdollisimman pian. Latujen pohjaaminen moottorikelkalla aloitetaan heti, kun luonnonlunta on noin 15cm.

 

Talvea odotellessa! :)

 

Tiina

 

Tekstiin liittyviä linkkejä:

Saariselkä MTB maastopyöräilytapahtuma

Saariselän sääennuste

Vapaata majoitus Saariselällä

Saariselän latutilanne reaaliajassa

Saariselän ladut Facebookissa